keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Hyvää uutta vuotta!

Kirjapuutarha kiittää kuluneesta vuodesta ja toivottaa onnea alkavaan vuoteen 2015!

Terveisin,
Adalmiina ja Saima

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Zaida ja lumienkeli


Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli. Tammi 2014. Kansi, teksti, tekstin kirjaintyyppi, ulkoasu ja mustavalkoinen kuvitus Saku Heinänen. Esikoisteos, kokonaistaideteos.

Zaida ja lumienkeli on raikas tuttavuus. Seuraavastakin Zaida-kirjasta on tiedossa jo kansi ja juonikuvaus.
Zaida ja elovalkeat 

Zaidassa ja lumienkelissä (Zaida ja lumienkeli -kirjassa) on ripaus samaa lumoa kuin vaikkapa Philippa A. Pearcen Tomin keskiyön puutarhassa tai Margaret Mahyn Vaarallisissa unissa. Vain ripaus, mutta noin suurista klassikoista muistumakin ilahduttaa. Saku Heinänen on onnistunut ripottelemaan taikapölyä juuri sen verran, että haluaa uskoa hänen pystyvän siihen toistekin. Elovalkeat... hän on varmaan kehittänyt niistä jotakin Zaidan tarinaan sopivaa ...

Luettelo seikoista, jotka tekevät Zaida ja lumienkeli -kirjasta Adalmiinan mielestä hyvän, runollisen ja taiteellisesti eheän kirjan (vaikkakaan ei täydellistä tai ihan lumoavaa vielä):
  • kansi on kaunis, kauniin värinen ja hyvin sommiteltu; Zaidan katse on kiinteä, vakava ja kaunis, ja siitä voi kuvitella, että hän on paitsi hetkessä kiinni (raikas talvisää, punaiset posket), myös siitä irti (käsien asento, tumma taivas taustalla, revontulet)
  • kannen violetti Zaidan kaulahuivissa, myssyssä, lapasissa ja revontulissa jatkuu sisäkannen salaperäiseen liilanviolettiin puistonreunaan, kadulle, taloihin ja takorautaiseen aitaan
  • sisäkannessa voi jokainen nähdä jonkun tutun kohdan kaupungista, jostakin kaupungista;  aikakerrostumia ja paikkoja vaihdellen voi nähdä aidan rajaamia tontteja, puistoja, puistikkoja, pihoja todellisista muistikuvistaan, elokuvista, unista. (Kaivopuiston reuna, Pyhän Henrikin aukion kolme aitaa, Puistokatu, Ison puistotien silta, Iso puistotie, kohdat Tehtaankadun, Neitsytpolun, Ullankadun, Vuorimiehenkadun, Kasarmikadun, Tähtitorninkadun ja ties minkä kadun varrelta ja ties mistä puutarhoista ja puistoista...)
  • kannesta, kun ottaa takakannen mukaan kuvaan, tulee mieleen Kaivopuisto ja meri, Tähtitorninmäki jne. jne. Kuvaan tulee silloin myös huumoria ja talvista realismia: koira katsoo ties minne merelle kaukaisuuteen ja tyttö on kuin kuka tahansa 11-vuotias nauttimassa upeasta illasta, yksin vain osittain, koska mielikuvitus loihtii esiin lumottuja metsiä ja sukulaissieluja
  • tarinaan on punottu tervejärkistä, eettisesti kestävää ja viisasta vanhemmuuden kuvausta, olkoonkin, että kuvaus koskee adoptiolapsen ja vanhempien suhdetta
  • tarinan päähenkilö saa olla lapsi, josta vanhemmat välittävät ja joka kunnioittaa ja rakastaa vanhempiaan - ja joka voi käydä 11-vuotiaan pohdintaa omasta biologisesta taustastaan, omasta syntyperään liittyvästä erityisyydestään, omasta minuudestaan jne.
  • tarinan koti on turvallinen ja siksi siitä on turvallista irrottautua hetkittäin
  • koira-lemmikki on kivalla ja luontevalla tavalla linkkinä realistisen maailman ja kuvitellun, toivotun ja osittain koetun välillä
  • tarinaan punoutuu eri taidemuotoja ja elämänfilosofiaa: Zaida käy keskiviikkoisin koulun draamakerhossa ja nauttii siitä; hänen kodissaan taide näkyy kirjallisuuden, kuvien, valokuvien, musiikin yms. läsnäolona (osa kuvituksen kautta, osa tekstin); harjoiteltava ja joulujuhlassa esitettävä näytelmä on muokattu Andersenin Tulitikkutytöstä; Zaida pohdiskelee asioita, monenlaisia asioita, myös olemassaoloa (jo Taikatalvi-lainauksessa), hän voi pohdiskella asioita myös vanhempiensa kanssa; äiti on harrastanut piirtämistä ja koonnut leikekirjoja ...
  • minämuotoinen kertoja on hyvä
  • päiväkirjamuoto on hyvä
  • tarinan maailmassa on uskottavaa, että Zaida kertoo kirjoittamalla
  • erityisen selkeä ja luettava kirjaintyyppi tekee kirjasta helposti luettavan
  • selkeä kappalejako, lyhyehköt, selkeästi numeroidut ja nimetyt luvut (25 kpl + lyhyt johdanto ja epilogi)
  • tarinan rakenne on hyvä: alku ja loppu liittyvät toisiinsa jopa niin tiiviisti, että Zaida toteaa muotoa etsittäessä "Tarina ei voi kiertää kehää kuin raitiovaunulinja." (Mts. 6); johdanto, Syksy, Talvi, Kevät ja epilogi kuvaavat Zaidan elämää syksystä seuraavan vuoden kesäkuun 1. päivään asti; painopiste on Talvessa (ja sen lumisessa puistossa)
  • tunteiden, eläytymisen ja myötätunnon nimeäminen ja käsittely 
  • esteettisen elämyksen kuvailu
  • hienovarainen realismin rikkominen; unen, unelmien, toiveiden, kuullun, nähdyn, aavistetun ja torjutun sekoittuminen
  • fantasian ja arvaamattoman säikeitä sen verran, että aukeaa tulkintapolkuja erilaisille lukijoille
  • kiusaamisteemaan ei jumituta, mutta sekin toimii kokonaisuuden osana 
  • talvinen ulkoilma on aistittavissa; Siiri on realistinen, mahdollinen ystävä; Otto on kunnon poika, sankari ...

Pohjoisessa talvi-illassa on taikaa, senhän me kaikki täällä asuvat tiedämme! Kirjassa tavoitettiin jotakin tuosta taiasta ja siksikin kirja hivuttautuu pohjoisen tarinaperinteen osaksi. Se viittaa kauniisti muutamaan suureen, nimittäin H.C. Anderseniin ja Tove Janssoniin.

Adoptio-teeman vuoksi tuli Zaidasta mieleen monta tarinaa, ehkä alkuperämaan huomioiden eniten Asha Mirón Gangesin tytär. Erään adoption tarina. Like 2005. Ainusta ei voi olla tulematta mieleen "kaksi Ashaa".

Zaida ja lumienkeli tuli joillekin joululahjaksi, mutta joululomalla sen ehtii lainata kirjastostakin. Tunnelmallisia lukuhetkiä!

Adalmiina

tiistai 23. joulukuuta 2014

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Maresi ja muut tytöt

Maresi: Punaisen luostarin kronikoita

Vuoden 2014 Finlandia Junior -voittaja, Maria Turtschaninoffin Maresi: Punaisen luostarin kronikoita. Käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö. Tammi 2014.
 
Kirja sopii hyvin lukupiirikirjaksi tai muuten keskusteltavaksi sukupuolirooli- ja naisasiakeskustelun pohjaksi. Kuvailevaa, koristeellista, arkaistista tyyliä; tyttöjä, naisia ja muutama mies. Naisia paossa miesten maailmaa. Luostarimaailma, tyttöjä, "pienokaisia", Akka, Äiti, Ruusu, sisar O jne. Mystiikkaa, hierarkioita, opettajia ja noviiseja.

Kronikkatyyli on oma taiteenlajinsa. On sukellettava syvälle kieleen, merkityksiin, uskomuksiin ja historiaan luodakseen uskottavan nykyajasta käsin tulkittavan tarinan. Turtschaninoffin kertomus arvioitiin palkinnon arvoiseksi. Fantasiatarinoista ja naisille suunnatuista historiallisista romaaneista kiinnostuneet löytävätkin kirjasta tuttuja aineksia.

Toisaalta, saattaa olla, että toisentyylisestä kirjallisuudesta kiinnostunut lukija kokee tarinan ohuempana? Tarina pyrkii ehkä sanomaan jotakin naisen asemasta, se on nuorille sepitetty, fantasian siloittama kertomus, joka vetoaa sentimentaaliseen ja estetisoivaan mielenlaatuun, mutta viihteellisyyteen pyrkivänä se ei uudista mitään maailmankuvassa ja asenteissa? Sen, minkä pitäisi muuttua, tarina kuorruttaa kauniilla luostariliturgialla ja monen asian ihannoinnilla, ei vähiten riittien, uhrien, veren, naisjumaluuden jne.

Mitä hyvää keksisi sanoa? Tietenkin on tärkeää, että tarinan Jai saa tietää, etteivät kaikki isät lyö tyttäriään ja että Punainen luostari oli tarinan maailmassa mahdollisuus joillekin. Mutta moniko nuori lukija huomaa, että kaikki, mitä tapahtui Jaille, tapahtuu koko ajan maailmassa ja niistä todellisista tapahtumista saa tietoa, mutta ei ehkä niin kauniiden ja koristeellisten kansien sisältä kuin Maresi-kirjassa on? (Kirja on ulkoisesti todella kaunis. Ulkonäkö alleviivaa tarinan ihanteellista naiskuvaa.)

Ehkä joku nuori kuitenkin kiinnostuu lukiessaan miettimään muutakin kuin kauniita sanoja ja upeaa kantta - kauniit sanat ovat elämässä ja kirjallisuudessa hyvin tärkeitä sinänsä ja myös kauniit kuvat elämässä ja taiteessa! - löytää itsensä tai läheisensä sanojen pyörteistä ja havahtuu.

Adalmiina

perjantai 31. lokakuuta 2014

Malala Yousafzai ja tyttöjen oikeus käydä koulua



Malala Yousafzai ja Christina Lamb: Minä olen Malala: koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa. Tammi 2014. Suomentanut Jaana Iso-Markku.

Malala Yousafzai sai 10.10.2014 Nobelin rauhanpalkinnon. Se on merkittävä huomionosoitus 17-vuotiaalle tytölle. Tavallaan palkinnon myöntäminen pakistanilaiselle Malalalle, intialaisen Kailash Satyarthin ohella, on myös maailman omantunnon rauhoittamista? Se on eleenä kuitenkin toivoa antava ja uutta asennoitumista enteilevä. 

Malala puhuu ja tekee työtä tyttöjen koulunkäynnin ja opiskelun edistämiseksi, Kailash Satyarthin lapsityövoiman käyttöä vastaan. Molempien työ on tärkeää ja arvokasta. Yksikin ihminen, jopa lapsi, voi ajaa näkyvästi ja vaikuttavasti ihmisoikeuksia, vastuksista huolimatta.

Palkinnon myöntämiselle oli toinenkin syy: molemmat palkinnonsaajat vastustavat ääriliikkeitä. Ehkä heidän saamansa huomio herättää oivalluksen siitä, että  rauhanomaisella ja inhimillisellä toiminnalla voi saada paitsi huomiota, myös pitkällä tähtäimellä hyvää kaikille. Ääriliikkeet, väkivalta ja sota tuhoavat; koulutus, rakentava rinnakkaiselo ja yhteistyö luovat edellytyksiä kaikkien hyvinvoinnille.

Malalan kirja, Minä olen Malala: koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa, on kuvaus pataaniheimoon kuuluvan Malalan ja hänen perheensä vaiheista, erityisesti Talibanin hallinnon aikana, sekä Malalan selviytymisestä vakavista vammoistaan sen jälkeen, kun häntä ammuttiin. Malalan apuna kirjan teossa on ollut brittiläinen ulkomaantoimittaja Christina Lamb.

Malalan tarina on uutisista, haastatteluista ja lehtiartikkeleista tuttu, hänen esiintymisiään eri tilaisuuksissa on YouTube:ssa jne. Kirja on kuitenkin kiinnostava dokumentti Malalan elämästä ja ajatuksista. Monet arkiset jokapäiväisen elämän yksityiskohdat valaisevat tapahtumien taustaa. Malala on tyttöjen koulutuksen tärkeyden ymmärtävä ja samalla uskonnollisesti harras. Hänen vakaumuksensa on ilmeinen mutta niin on myös hänen päättäväisyytensä puhua sen asian puolesta, jonka hän kokee oikeaksi: tyttöjen oikeus käydä koulua!

Malalan kertomuksesta välittyy syvä rakkaus omaa maata ja kotiseutua kohtaan. Hänelle, kuten monelle, monelle muullekin, jonka kotimaa on jäänyt taakse levottomuuksien, sodan, vainon jne. vuoksi, rakkaat maisemat säilyvät muistoissa, mutta myös murhe siitä, mitä ehti tapahtua omassa maassa.  

Malalan elämä on ollut erikoinen. Hänen pelastumisekseen tehtiin todella paljon työtä. Tärkeää oli päästä hoitoon Englantiin. Toimet ampumisen jälkeen ovat jännityskertomus itsessään. On hienoa, miten hänet saatiin pidettyä maailmassa jatkamassa työtään. Häntä hoitaneet ovat sankareita ja Malala on sankari. Ehkä juuri se, että hän on noussut tavallisen kansan joukosta alunperin omalla blogillaan ihmisten tietoisuuteen, tekee hänestä erityisen. Hän on ollut rohkea ja erilainen.

Kaksi vuotta sen jälkeen, kun Malala yritettiin vaientaa, hän sai Nobelin rauhanpalkinnon. Hän ei vaientunut vaan sai äänelleen ennenkuulumattoman vahvistuksen. 

Kirja ei ole kirjallisessa mielessä mestariteos, ei ollenkaan, mutta se on dokumentti sellaisesta, joka on mestariteos. Hyvä Malala!






Adalmiina
 

lauantai 27. syyskuuta 2014

Nörtti, supervaippavauva ja eläimiä mekaanikkoina

Aleksi Delikourasin Nörtti 3. Game over on tullut HelMet-kirjastoihin.
Voi varata tästä
Nörtti joutuu taas rehtorin puhutteluun (palataan siihen myöhemmin) ja niin joutuivat Erno ja Huukokin viime vuonna ilmestyneessä Dav Pilkeyn Supervaippavauvan seikkailut -kirjassa.
Supervaippavauvan seikkailut. Erno Parran ja Huuko Hollinsin ensimmäinen sarjakuvaromaani

 

 Erno ja Huuko ratkaisevat katumusharjoitukseksi saadun tehtävän luomalla uuden hahmon, Supervaippavauvan... jonka kaveriksi saadaan vaippakoirakin (entinen vaarakoira).

Ajankohtaista aihetta, ydinvoimaa, käsitellään ymmärryksellä.
Takaisintulomatkalla Uranuksesta käväistään Marsissa mehulla.
Loppulehdillä on hauskasti Jeff Kinneyn videota matkiva opas "Kuinka piirrät supervaippavauvan" ym.
 

Hurmaava kuvakirjauutuus pienelle teknikolle ja autofanille on puolestaan
Sharon Rentan Päivä eläinten autokorjaamolla.
Kannen kuvassa nokkapellin alle kurkistaa isä Bassetti, huoltoaseman omistaja. Tarinan alussa näemme isä-Bassettin saapumassa vihreällä sivuvaunullisella huoltoasemalle: isän vieressä on Valtteri-poika, joka on tulossa isän kanssa töihin. Bassettit ovat koiria; muina huoltoaseman mekaanikkoina ja henkilökuntana ovat oravat, muurahaiskarhut, härät, strutsi.
Ihanan letkeä kirja.

Kuva: Sharon Rentta

Tässä oli taas näitä poikakirjoja... kirjoja isommasta lukijasta pienempään edeten...
Adalmiina

torstai 25. syyskuuta 2014

Omalla ja vieraalla maalla; rakastuneena, nälkäisenä, toiveikkaana



Sisko Latvuksen Kaukana omalta maalta ilmestyi vuonna 2011 (WSOY) ja sitä oli tarkoitus käsitellä jo tuolloin Kirjapuutarhassa Finlandia Junior -ehdokkaana, mutta se jäi sillä erää. http://kirjapuutarha.blogspot.fi/2011_11_01_archive.html

Hyvään kirjaan voi onneksi palata myöhemminkin. Kaukana omalta maalta palasi mieleeni, kun luin äskettäin Eunsun Kimin tarinan Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. (Toim. Sébastian Falletti, suom. Pirjo Thorel. Siltala 2014.) 

Molemmat kirjat alkavat kuvauksella siitä, miten nälkäinen lapsi odottaa kylmässä kodissa ruuanhakumatkalla olevaa äitiä kotiin.  Latvuksen kirja alkaa näin:

Äiti oli lähtenyt aamulla pimeän aikaan leipäjonoon. Matti, Helmi ja minä olimme sängyssä paksun peiton alla kaikki nutut päällä, koska sisällä oli vähintään yhtä kylmä kuin ulkona. (Mts. 5)
Kimin kirja alkaa näin:
Olin ollut melkein viikon yksin pienessä, jääkylmässä asunnossamme Pohjois-Korean Undokissa, missä olin syntynyt. Vanhempani olivat syötävää ostaakseen myyneet kaikki huonekalumme matalaa pöytää ja kaappia lukuun ottamatta. Lattiapäällystekin oli saanut lähteä, joten nukuin paljaalla betonilattialla makuupussissa, joka oli kursittu vanhoista vaatteista. (Mts. 9)

Inkerinsuomalainen Paavo on kirjan alussa 13-vuotias, pohjoiskorealainen Eunsun 11-vuotias. Paavon perhe on asunut Leningradissa ja joutuu lähtemään Siperiaan, loppumatka mennään Jeniseitä pitkin; Eunsun asuu Undokissa, Pohjois-Korean koilliskulmassa, aivan lähellä Kiinan ja Neuvostoliiton rajaa ja Tumenjokea, jonka yli hän pakenee äitinsä ja isosiskonsa kanssa eräänä talviyönä ollessaan 12-vuotias. Paavon tarina alkaa vuonna1942, Eunsunin 1997.

Latvuksen kirja on fiktiota, tosin historiallisia faktoja ja kuultuja tarinoita taitavasti hyödyntävää; Eunsunin kirja on muistelmateos, mutta aloituksessa on kaunokirjallista voimaa. Molemmissa kertomuksissa keskushenkilö joutuu ajan myötä tarkastelemaan lapsena omaksumiaan uskomuksia maan hallinnosta uudelta kannalta. Kummallekin oma perhe on rakas.

Kaukana omalta maalta on varhaisnuorten kirja, Eunsun Kimin tarina sopii puolestaan jo nuorten luettavaksi. Ylipäänsä laadukkaiden historiallisten romaanien ja muistelmien lukeminen auttaisi nuoria ymmärtämään, että vaikkapa Suzanne Collinsin, Ally Condien tai Lauren Oliverin dystopiat (Nälkäpeli-trilogia/The Hunger Games Trilogy; Tarkoitettu-trilogia/Matched trilogy ja Delirium-trilogia) eivät ole vain muodikkaita mielikuvitustarinoita, vaan niillä on yhtymäkohtia jo elettyyn ja koettuun ja tälläkin hetkellä jossain vallitseviin elinolosuhteisiin. 

On tärkeää huomata, että totalitarismia ei aina havaita, kun siihen kasvetaan ja kasvatetaan. Nuorten luettavaksi sopisi siksi myös Emily Wun Kuin höyhen myrskytuulessa: kiinalaistytön tarina (toim. Larry Engelmann; suom. Ari Ahola; Gummerus 2008) ja sen taustaksi puolestaan vaikka Frank Dikötterin Mao - Kiinan suuri nälänhätä 1958 - 1962 (suom. Seppo Hyrkäs. Siltala 2011). 

EDIT Vaikka tuoreimmat esimerkit totalitarismista, nälästä yms. löytyisivät Pohjois-Koreaa koskevista dokumenteista ja maasta paenneiden henkilöiden elämäntarinoista, kuten Shin Dong-hyukin, (Blaine Hardenin kirjassa Pako Pohjois-Koreasta. Leiri 14; Gummerus 2012) tai Barbara Demickin kirjassa Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa (Atena 2011) eri henkilöiden kertomuksista jne., otin esimerkiksi Emily Wun tarinan lähinnä siksi, että se sisältää lapsuuden kokemusten osalta samantapaisia aihelmia kuin Kaukana omalta maalta tai Eunsun Kimin tarinassa. Noissa kaikissa on rakastava perhe, onnellisia lapsuusmuistoja jne. toisin kuin Shin Dong-hyukilla. 
Kaukana omalta maalta on luettavana Netlibriksessä ja Kunnarissa Matildan kirjatarjottimella Aikamatka. Hyvä. Fiktion voima ei vähene historian tajusta, päinvastoin. Latvus on käsitellyt kirjassaan Neuvostoliitto-aihetta hienotunteisesti. Jokaisella kansallisuudella ja kielellä on kirjassa arvonsa ja ne saavat kunnioittavan käsittelyn.

Paitsi historiallinen romaani, Kaukana omalta maalta on myös kaunis rakkaustarina. Paavon rakkaus virolaiseen Mareen on herkästi piirretty. He ovat tavatessaan lähes lapsia mutta kirjan lopussa jo nuoria aikuisia. Anna Emilia Laitisen käsialaa olevat kirjan kannet kuvaavat kahta asiaa, jotka kannattelivat Paavoa: etukannessa pienenä vilkuttava Mare ja takakannessa lautta. Lauttaan kiteytyy koko kannatteleva perhe, isäkin vielä. Mare puolestaan on opettanut Paavolle selviytymiskeinon, jonka kuuli isältään: ”jos joutuu oikein pahaan paikkaan, pitää miettiä itsensä jonnekin muualle.” (mts. 60). Mare saa Paavon miettimään, mikä olisi se paikka, jossa hän kaikkein mieluiten olisi. Maren paras paikka oli Kassarin mummola Virossa, Paavon Serepetta Inkerissä, Serepetan mummola. 

Sellaiselle, joka aikoo lukea kirjan, jääköön löydettäväksi, pääsevätkö Paavo ja Mare vielä lapsuutensa paratiiseihin ja jos niin miten.  

Sisko Latvukselta on ilmestynyt tänä syksynä uusi nuortenkirja: Kaksi sateenkaarta (WSOY 2014). Sen päähenkilön, 15-vuotiaan Innan isoisä on Paavo. Palataan uuteen kirjaan myöhemmin. 

tiistai 23. syyskuuta 2014

Lokkisaaren ja Kanarian säpinöitä

Syksy tekee kovasti tuloaan mutta vielä tekee mieli lukea kesästä!

Pari vuotta sitten ilmestynyt mainio Laura Suomelan Lokkisaaren säpinät (WSOY 2012) 
 kertoo kesäleiristä, kaveruudesta, kesäpuuhista ja hämäräperäisistä tapahtumista, joihon törmätään leirillä. Kun edellisessä postauksessa olleet kirjat olivat juuri lukemaan oppineille pojille, tämä kirja vaatii jo sujuvaa lukutaitoa, mutta sopiikin sitten alakoululaisille ikään katsomatta. Erityisesti pojille, koska päähenkilöinä pojat, Juho ja Isto.
Laura Suomelaa on ilo kehua notkeasta ja uskottavasta poikien mielenliikkeiden, tunteiden ja kaveruuden kuvailusta. Juho ja Isto ovat mukavia, hauskoja, ajattelevia poikia, joista heräsi heti tunne, että näistä kaveruksista olisi kiva kuulla lisää monen kirjan verran.

Tänä vuonna uusi kirja onkin ilmestynyt, nimittäin Kanarian säpinät (WSOY 2014). Siinäkin on kesä, tosin ei Suomessa vaan Kanariansaarilla, jonne Juho on päässyt Iston perheen kanssa hiihtolomalla. Ja eipä aikaakaan, kun ollaan taas keskellä seikkailua. Jess, lisää säpinöitä.

Molemmissa kirjoissa myönteisen, valoisan ja värikkään kuvituksen tekijänä Markus Pyörälä.


  Kanarian säpinät
Adalmiina

maanantai 22. syyskuuta 2014

Helppolukuisia seikkailutarinoita pojille ja tytöille

Kirjatiikeri on uusi TA-VU-TET-TU, suuraakkosin kirjoitettu sarja. 

Tässä esimerkkeinä AARTEENMETSÄSTÄJÄT ja DELFIINITARINOITA.
Molemmat sisältävät neljä riemastuttavan yksinkertaista, lyhyttä, jännittävää ja hauskasti kuvitettua tarinaa. Paremmin pojille kohdistettuja, helppolukuisia tarinoita kuin mitä Aarteenmetsästäjät-kirjassa on, saa hakea.

Ai miten niin pojille? No, tytöthän lukevat melkein mitä vaan, mutta pojille on hyvä olla sellaisia aiheita kuin aarteet, krokotiilit, luurangot, myrkkynuolet, hait, sukellusveneet, robotit... Kaikkia niitä löytyy kirjasta AARTEENMETSÄSTÄJÄT. 

DELFIINITARINOISSA puolestaan delfiinien leikit, temput ja seikkailut ovat pääosassa. Delfiinitarinoiden ensimmäisessä kertomuksessa on mukana Aino-tyttö, muissa vain poikadelfiinejä. Näissäkin tarinoissa on aarteita, hylkyjä, mustekaloja, haita ja täpäriä pelastuksia.

THiLO, Aarteenmetsästäjät; kuv. Heribert Schulmeyer; suom. Seija Kukkonen. Kustannus-Mäkelä 2014.
THiLO, Delfiinitarinat; kuv. Dorothea Ackroyd; suom. Seija Kukkonen. Kustannus-Mäkelä 2014.

Adalmiina

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Eläinriimejä limerikkeinä, Leon lemmikkiuutisia ja pikku Dumbo

HelMet-kirjastoissa on nyt lainattavissa Anneli Kannon hauska "aakkoskirja" Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä. Kirjasssa limerikit seuraavat toisiaan "aakkosjärjestyksessä" A:sta Ö:hön. 
(Limerikin riimit muotoa A-A-B-B-A ja ensimmäinen A esittelee runon sybjektin ja päättyy paikannimeen)
Kuvittaja Kaisa Rekinen.

Tähän kuvattuna kirjasta elokuun viimeisen päivän ja hiipuvan auringon kunniaksi kirjan keltaisin aukeama.

Kirjassa tekstin fontti on riittävän helposti luettavaa, kirjasinkoko samoin.
Sivujen valkoista taustaa vasten teksti ja kuvitus erottuvat hyvin. Kokonaisuudesta on saatu ilmava ja helppolukuinen.

Tällaisen kirjan kanssa on antoisaa lorutella pikkulapsille, jutella kirjaimista, eläimistä ja hauskoista lauseista, ja isompien lasten kanssa päästään nopeasti oman riimittelyn makuun. Jokainen voi alkaa keksiä omaan kaupunkiinsa, kaupunginosaansa, katuunsa, lähiöönsä jne. liittyviä limerikkejä.

 Kaisa Rekisen banaanikärpänen on ihan näköisensä.
  ***
Eläimillä on iso rooli toisessakin uutuuskirjassa, Tittamari Marttisen Lemmikkien junamatkassa,
jossa on sympaattinen ja valoisa Terese Bastin kuvitus, kuten aiemmissakin Leon lemmikkiuutisten osissa.
 Tällä kertaa Leo matkustaa junalla Sannin ja Vilman kanssa ja jokaisella on tietenkin oma lemmikkinsä mukanaan. Junassa tavataan muitakin lemmikin kanssa matkustavia.
 Leon lemmikkiuutiset -sarjan vahvuus on paitsi sen helposti omaksuttavassa ja arkisessa sisällössä, myös sen raikkaassa ja helppolukuisessa ulkoasussa. Siinä on isot, levolliset mutta kiinnostavat ja värikkäät kuvat, jotka kuvittavat ja tukevat luettua tarinaa.
 
 Kirjan lopussa aina oleva Leon lemmiuutiset -osuus on hieno keksintö Marttiselta. Lapsilukija saa kirjaa lukiessa konkreetisen mallin kahdenlaisesta kertomistavasta - ensin laajemmin tarinoivasta ja sitten selostavasta, kokoavasta, lyhennetystä ja valikoivasta raporttityylistä.
 Lisäksi uutisosuus toimii sisällön kertaajana ja jollekin selkotyyppisenä lyhennyksenä tarinasta, jonka voi lukea heti aluksi, jolloin tarina aukeaa helpommin ja siitä tunnistaa "uutiskohdat".

 Lopuksi uusi painos Disneyn Dumbosta. Kuvassa ei oikein erotu, mutta kannen kuva on kolmiulotteinen! No jopas!
 Dumbon tarina on ajaton. Tänään viimeksi on uutisoitu kiusaamisesta. Dumbon tarina on toisaalta kuin päiväunelmointia, mutta tarinaan sisältyy silti sanoma, jonka lapsi aavistaa mielikuvituksellisen tarinan takaa: jokaisella on piileviä kykyjä, sisäistä voimaa ja aina voi löytyä auttaja, apu, ratkaisu pulmiin.
Adalmiina

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Risto Räppääjä ja Sevillan saituri

 
 Kivaa, uusin Risto Räppääjä on tullut kirjastoihin!
Jos ei vielä omaan kirjastoosi, voit silti varata sen linkin kautta:

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja Sevillan saituri
 Kuvittaja: Christel Rönns
Tammi, 2014

Tällä kertaa jännittävä perijä-petturi-pelastus -tarina. Niukasti elävän ja saiturin erokin selviää. Välillä kaahataan polkupyörällä, välillä sivuvaunullisella moottoripyörällä ja lopulta punaisella avoautolla Rosvoloiden tyyliin.
Ihan hyvä poimia matkaan koukuttavia aineksia. Käynti arvaamattomassa talossa on aina kiehtovaa. Kaikilla on selusta varmistettuna. Ristollakin Nelli on välillä pikku Hermionena.

Rauhan esiin ottaman ja Riston iltalukemistoksi päätyvän "Hienon käytöksen opas" -kirjan mallilauseet tarjoavat pienillekin lukijoille monta hupaisaa hetkeä Riston käyttäminä. Ihan peruskomiikkaa.

Hauskaa, että Riston perheasioitakin vähän kommentoidaan. (Niin, olisikohan toiveissa saada se tutkijaäiti edes piipahtamaan Suomessa jonkun kirjan verran? Osoittaisi edes sen verran kiinnostusta poikaansa kohtaan... jatkaakseni Elvin ja Rauhan äänenpainoissa. Mutta lisäisikö se sarjan koomisuutta vai veisikö liikaa realismin puolelle ja siten tyrehdyttäisi naurun? Ehkä äiti pysyttelee tutkimuksensa parissa jatkossakin, poissa Suomesta, aivan kuten Peppi Pitkätossun isä pysytteli poissa Ruotsista?)

Kiva tarina joka tapauksessa. Osittain helppolukuisempikin kuin jotkut osat eli juoni hyvin pakassa. Sopii monenlaiselle lukijalle olematta tylsä kenellekään.

P.S. Kirjasta tehdään elokuvaa. Sen ensi-ilta on 13.2.2015.
Risto Räppääjä ja Sevillan saituri Instagramissa 
Risto Räppääjä ja Sevillan saituri Facebookissa 
 Adalmiina

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Manoliton sepityksiä ja selityksiä sekä Selityspakki

 
Huumoria, naurua ja pähkähullua hassuttelua:
 espanjalaisen Elvira Lindon Manolito -kirjojen kertoja, päähenkilö Manolito on yksi näistä rakastettavista poikaviikareista, joita kirjallisuus meille tarjoilee tuttaviksi!

 Saamme tietää Manoliton aloittaneen elämästään kirjoittamisen 8-vuotiaana, heti sen jälkeen, kun äiti oli vienyt hänet koulupsykologin vastaanotolle "siksi, että puhun lakkaamatta."

 Ensimmäisellä käynnillään hän aloitti tarinoinnin varmuuden vuoksi ajasta vähän ennen syntymäänsä...
 (vrt. Neropatin päiväkirjan 7. osa Kolmas pyörä.
Mieleen tulee myös unohtumaton romaanin aloitus, Walter Moersin Sinikarhun 13 ½ elämää.)

Psykologilla käynnit loppuivat kahteen kertaan, sillä mennessään toiselle käynnille hänellä oli mukanaan jo kolme täyteen kirjoitettua kaunokirjoitusvihkoa elämästään ja ongelmistaan ajasta 3 - 8-vuotiaana, sen mitä itse muisti ja mitä muut hänelle kertoivat, kun hän kyseli lähipiirinsä ihmisiltä, ja psykologi Espe-täti alkoi nuokkua jo ensimmäisen vihon jälkeen, joten hän ilmoitti, ettei enää tarvinnut tulla...
Ensimmäinen Manolito-sarjan osa ilmestyi Espanjassa vuonna 1994, suomeksi 2012.
Elvira Lindo: Villirilli Manolito. Kuvittanut Emilio Urberuaga; suomentanut Tarja Härkönen. Tammi 2012.
Toinen suomennettu osa ilmestyi viime vuonna, 2013:

Manolitot vaativat aika sujuvaa lukutaitoa, koska juttu etenee vauhdikkaasti, hyppelehtien ja sivupolkuja koluten. Sujuvasti lukevista kansi saattaa näyttää hivenen lapselliselta (?) ja heikommin lukevasta teksti liian monimutkaiselta? Onneksi kirjat ovat päässeet diplomikirjatarjottimille.

 Oli miten oli, kirjaa voi lukea ääneen kaikille eka-, toka ja kolmasluokkalaisille! Sujuvasti ääneenluettuna kirjan herkullisuus tulee ilmi. Siihen voi sitten palata uudestaan, kun osaa itse paremmin lukea? Tai vaikka aikuisena.

Manolitossa on samanlaista vetoa kuin Sempén Pikku Nikeissä. Pikku Niken uudet seikkailut. 1 : Nikke palaa lomilta




Jokaisella maalla on omat Nikkensä ja Manolitonsa. Meillä Suomessa on Timo Parvelan Ella  (koululaiskuvauksen puolesta kuuluu tähän sarjaan) ja Nopoloiden Risto Räppääjä.
Maniliton kautta saamme kurkistuksen Madridin lähiöelämään. Espanjalaisen yhteiskunnan ja yhteisön ominaispiirteet ovat paikoin paljonkin suomalaisista poikkeavia, mutta maassa maan tavalla. Manoliton äiti joutuisi Suomessa selittelemään niskapuustejaan, isoisä 10 sentin jalkojenlämmitystä ja opettajankin otteissa saattaisi löytyä huomauttamista, mutta naurunpuuskilta ei voi välttyä kukaan.
Suomentaja Tarja Härkönen valitsee kerta toisensa jälkeen tuoreita, ajanmukaisia, sattuvia ja sopivia sanontoja ja ilmaisuja! 

Miten menee, Manolito jatkaa Manoliton elämäntarinaa. Perhe, koulu, kaverit ja kommellukset kietoutuvat toisiinsa. Nujakointi, sanailu, sepitys ja selitykset, ne eivät lopu. Onneksi. Vielä kolmea osaa on onni odottaa suomennettavaksi lähivuosina.
Välihuomautus: satutunnit ovat taas alkaneet kirjastoissa! Tämä mainos Nöykkiön kirjaston ovesta.

Niin, ja sitten meillä on Manoliton maailmanselitysten lisäksi luettavissamme myös Kreetta Onkelin mahtava Selityspakki , kirja, joka tulisi löytyä tämän maan jokaisen alakoululuokan hyllystä ja lisäksi vielä koulukirjastosta. Otava 2013.
Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa sai viime vuonna Finlandia Junior -palkinnon, ansaitusti. Onkelilta on syytä odottaa lisää merkittäviä lasten kirjoja. Jossain vaiheessa ehkä myös nuortenkirjoja?

Adalmiina