Lina Stoltz, Huomenna ei tarvitse pelätä; suom. Kirsti Johansson, Barents 2016; alkuteos Imorgon är allt som vanligt.
Jossain David Almondin kirjassa (Naakkakesässä), villi tyttö sanoo perhepojalle: "Sinunkaltaiset kuvittelevat olevansa minunkaltaisia, mutta minunkaltaiset haluaisivat kaikkein eniten olla sinunkaltaisia." (Mts. 166).
Kun lapsella tai nuorella on salaisuuksia tai suruja, joita hän peittelee, hän voi tasaisemman elämän kulkijasta olla joko outo ja käsittämätön, tai kiehtova ja ihailua herättävä.
Ne kokemukset, joita itsellä ei ole, ne tummat varjot, jotka aistii, voi tulkita jännittäviksi, vaikka ne ovat toiselle onnettomuutta.
Joskus mitään dramaattista ei näy ulospäin, lapsi vaan vetäytyy joistain tilanteista ilman mitään tiedossa olevaa syytä. Kivoistakin asioista. Lina Stoltz on tehnyt hienon, pienimuotoisen, mutta tärkeän tarinan tytöstä, jolla on salaisuus. Tyttö on Lillan, eli Lilian.
Lilianin tapaisilla lapsilla ei ole puutetta jännittämisestä. Heistä voi ikävä kyllä tuntua vanhempana jopa tyhjältä, jos ei ole jännitystä vatsanpohjassa. Jännitykseen tottuu ja turtuu.
Voimme kirjan viime lehdillä nähdä toivoa, koska Lilian uskaltaa kertoa elämäänsä kuuluvasta varjosta kaverilleen. Maailma ei romahdakaan, vaan helpottuu, kun joku oman ikäinen saa tietää ja silti hyväksyy.
Tällaisilla tarinoilla on merkitystä sekä niille, joilla on vastaavia kokemuksia, että niille joilla ei ole: kirjoista saa vihjeitä ilmiöistä (tässä vanhemman alkoholismista) ja niiden vaikutuksista.
Ehkä Lilianin rohkeus auttaa jotain samassa tilanteessa olevaa lasta. Lilianin ja mahdollisen nuoren kohtalotoverin tarinoista ei tarvitse tulla niin rankkoja kuin vaikkapa Åsa Anderberg Strollon Minna -kirjan päähenkilön, ennen kuin hän sai apua (Karisto 2009).
Minnakin on upea kirja, mutta pienemmille lapsille on hyvä olla helpommin sulateltavia ja yksinkertaisempia tarinoita.
Kiitos siis kirjasta Lina Stoltz.
Kirjan ulkoasu on visuaalisesti viisas:
herkkä valokuva aavistuksen hymyilevistä kasvoista; kirjan nimen ja sisäkansien sitruunaperhosenkeltainen...
well done!
Paula Noronen, Supermarsu ja lasten valtakunta. Kuvitus Terese Bast. Tammi 2016.
Paula Noronen valkokankaan edessä Emilian, Simon
Yhdeksäs Supermarsu ilmestyi juuri; kymmenes on jo tekeillä, kertoi Paula Noronen torstaina kahdelle koululuokalliselle oppilaita ja parillekymmenelle aikuiselle Korkeavuorenkadulla, Tammen tiloissa. Paula Noronen kyseli lapsilta nimiehdotuksia uudelle kirjalle, vastaili lasten kysymyksiin ja näytti paljon iloisemmalta ja veikeämmältä kuin kuva antaa ymmärtää, koska hän siristelee silmiään kirkkaissa valoissa. Oikeasti Paula näytti yhtä söpöltä kuin Emilia Bastin kuvissa.
Uunituoreita, puhtaita kirjoja aamuhämärässä.
Supermarsun kanssa jännitys on leikkijännitystä. Sellaista hauskaa ja huoletonta mielikuvitusjännitystä, johon on mukava hypätä mukaan, kun ei ole mitään pelättävää. Supermarsumaailmaan voi mennä lepuuttamaan hermojaan myös oikeasti jännittävien asioiden kanssa painiva. Hetki lasten valtakunnassa voi olla voimaannuttava.
Totuuslasit päässä Anteron omasta suusta kuullaan tällä kertaa syy siihen, miksi hän on niin ilkeä ja kauhea kiusaaja. Koska hän on epävarma ja kateellinen eikä hänellä ole yhtään oikeaa ystävää... tässäpä hyvää ainesta tämän kevään Sankaribussiin eli entiseen Mä en dissaa -bussiin.
Kirjan alussa on kohtaus, jossa Antero yrittää saada isänsä huomion ja apua tältä, mutta isä kääntää päänsä pois ja lähettää tekstarin: "Antero, älä häiritse minua kesken bisnesneuvottelun. T: Isä." (Mts.35)
Emilia pelastaa tällä kertaa mm. kissaporon Rahadopulos-saarelta Pariisi Hilttonin lasipurkista.
Keittäjä-Donna loihtii lapsille aterioita komerosta päästyään, Simo valloittaa YouTuben (alunperin rohkeusluumujen ansiosta)...
Simo tiedottaa
Keväisin terveisin
Adalmiina
