maanantai 26. huhtikuuta 2010

Burnett, Frances Hodgson: Salainen puutarha







Inga Mooren kuvitusta Salaiseen puutarhaan


Burnettin Salainen puutarha on hurmaava kevätkirja!

Yllä olevassa kuvassa on uusi, vuonna 2008 ilmestynyt, Inga Mooren upeasti kuvittama ja Emilia Nummisen suomentama Salainen puutarha (Egmont Kustannus Oy Ab /Kirjalito, 2008). Kannessa päähenkilö Mary valtavassa keväisessä puutarhassa.

Alapuolella vanha Toini Swanin suomennos; kirjassa ei ole kuvitusta. Kannessa Mary ja Dickon sekä Dickonin kesyt lemmikit astumassa salaiseen puutarhaan.

Kansi: Leena Puranen

Kenelle Salaista puutarhaa voisi suositella? Sehän on loppujen lopuksi aika vanha kirja, ilmestynyt aikoinaan jo vuonna 1911? Ja kannattaako tuota vanhaa, vuonna 1965 ilmestynyttä (5. painos) kirjaa enää edes mainita, nyt kun uusi, nykykielinen suomennos on tullut tarjolle ja entuudestaan tiedetään, että Inga Moore on huikea kuvittaja?

Salainen puutarha on klassikko, ikivihreä romaani, joka kannattaa ilman muuta lukea, olet sitten 10-vuotias tai 70-vuotias!

Sen verran voi vihjaista, että uusi suomennos on jonkinlainen nykykielinen selkoversio kirjasta. Sitä on helppo lukea. Jos olet aiemmin lukenut kirjan, kannattaa silti tutustua Mooren kuvittamaan versioon, mutta - kieli saattaa tuottaa pettymyksen! Se kadottaa todella monia vivahteita ja siten kuva henkilöistäkin muuttuu. Heti kirjan ensimmäinen lause saa vanhan käännöksen sisäistäneen lukijan haukkomaan henkeään.

Vanha käännös: "Kun Mary Lennox lähetettiin Misselthwaite Manoriin setänsä luo, kaikki olivat sitä mieltä, että hän oli harvinaisen ikävän näköinen pikku tyttö, ja totta se olikin."

Uusi käännös: "Kun Mary Lennox saapui setänsä kartanoon Misselthwaiteen, oli hän kartanon väen mielestä epämiellyttävin tyttö, joka koskaan oli nähty. Ja tottahan se olikin."

Totta taisi kuitenkin olla vain se, että Mary oli ikävän näköinen, ynseä, yrmeä, itsekäs ja komenteleva, mutta vastenmielinen hän ei ollut eikä tyrannimainenkaan, kuten uusi käännös antaa ymmärtää. On käytetty muotisanoja ja jätetty pois ynseät ja yrmeät arvellen, ettei niitä kukaan enää ymmärrä, mutta siten Maryn hienosti kuvattu persoona latistuu.

Orvoksi jäävää Marya kuvataan kirjan alussa Intiassa, ei vielä Englannissa. Siellä kaikki pitivät häntä ikävän näköisenä, siksikin että Maryn äiti oli ollut todellinen kaunotar ja perheen näkymättömissä pidetyn lapsen tapaaminen oli monelle yllätys. Kartanon väestä vain yksi ihminen, taloudenhoitaja, oli vastassa Marya Lontoossa. Hänen mielipiteensä ei ole kaikkien kartanolaisten mielipide. Kartanossa Martha ja puutarhassa puutarhuri Ben suhtautuivat Maryyn inhimillisesti ja alusta asti huvittuneena, ei inhoten. Ilmeisesti kääntäjä on halunnut tehdä tarinasta mahdollisimman helppolukuisen ja oikonut aina kun mahdollista?

Mary on ei-toivottuna syntynyt lapsi, hoitajien huomaan jätetty, mutta Burnett kuvailee häntä suurella myötätunnolla ja psykologisesti oivaltaen. Kirjan klassikko-asema ei ole tullut pelkästään mielikuvitusta kiihottavasta  tarinasta (Salaperäinen kartano nummen keskellä, suljettu puutarha, piilotettu lapsi), vaan myös lapsikuvauksesta, joka tekee kertomuksesta unohtumattoman kasvutarinan. Burnett on loihtinut kirjaan myös nummen Bronten sisarusten kaltaisella taidolla (isommille lukijoille Humiseva harju on hyvä vertailukohta). Ja sitten on tietenkin puutarha. Ja vuodenaikana heräävä kevät.

Matkalla nummen poikki alkaa yhtäkkiä tuulla ja syntyvä ääni sai Maryn kysymään, että ei kai se ole meri. Taloudenhoitaja Medlock vastaa:

Vanha käännös: "Tuuli vain puhaltaa pensaikossa."

Uusi käännös: "Ääni tulee siitä, kun tuuli puhaltaa pensaiden läpi."

Tuuli puhaltaa pensaikossa, edestakaisin, sinne ja tänne, joskus läpikin, mutta ääni syntyy juuri siitä, että tuuli puhaltaa puhaltamasta päästyäänkin pensaikossa.

Onko uusi käännös missään kohtaa parempi kuin vanha? On, yhdessä sanassa toisen kappaleen nimessä ja sen taustalla olevassa laulunpätkässä.

Vanha käännös:  "Mary-neiti, ärripää"

Uusi käännös: "Pikkuneiti Uppiniska"

En koskaan lapsena tajunnut tuota ärripää-sanaa, mutta ajattelin sen tilalle äksyliiniä tai ärripurria - ne sanat olin kuullut. Uppiniska lienee kaikille tuttu sana ja sellainen Mary tietty oli kirjan alussa, joten sana on ärripäätä parempi. Epäuskottavalta sen sijaan tuntuu pikkuneiti samanikäisen pojan suussa.  Mary-neiti todennäköisemmältä taustan huomioon ottaen. Mutta tässä uudessa käännöksessä lapsetkin ovat taaperoita tai pentuja - nykyajan ilmauksia, jotka eivät istu enempää tarinan  yläluokan kuin maalaisihmistenkään suuhun. Puhe on muutettu kaupunkilaispuheeksi, vaikka tarinassa ei olla kaupungissa. Mailit olisivat saaneet jäädä maileiksi, koska kilometrit kuulostavat asiaankuulumattomilta Englannissa! Epäjohdonmukaisuuksia on niin paljon, että lienee parasta lopettaa näihin muutamiin mieleen tulleisiin, ei välttämättä edes kuvaavimpiin esimerkkeihin. Kääntäminen on taiteenlaji.

Tarinassa on selkeä luokkayhteiskunta eikä siihen ole otettu kantaa. Sen sijaan ihmisten henkilökohtaiseen moraaliin ja elämäntaitoon on kiinnitetty huomiota. Köyhyyttä ei ihannoida, mutta osoitetaan selkeästi, ettei rikkauskaan sinänsä tee ketään onnelliseksi.

Köyhän palvelustytön Marthan kuvauksessa, samoin kuin Dickonin, Marthan veljen ja koko 12-lapsisen perheen kuvaamisessa Burnett käyttää varmasti oman perheensä kokemuksia. Kirjailija oli nelivuotias, kun hänen isänsä kuoli ja äiti jäi viiden lapsen kanssa köyhiin oloihin. Burnett alkoi jo 18-vuotiaana elättää perhettä avustamalla kahta eri lehteä kirjoittamalla niille tarinoita, 5 - 6 kpl kuukaudessa.


Inga Mooren kuvitusta Salaiseen puutarhaan

Hetkinen, hetkinen, siinähän on melkein kuin Hermione,  Harry  ja Ron? Ei, kyllä kuvassa ovat Mary, Colin ja Dickon. Dickonilla on punaiset hiukset ja pisamia, kuten Ronillakin. Ja Mary on kyllä ihan erilainen kuin Hermione, mutta asetelma, yksi tyttö ja kaksi erilaista poikaa yhdessä, se on sama.

 

Inga Mooren kuvitusta Salaiseen puutarhaan

Mary, puutarha, puutarhuri, punarinta ja hyppunarut

Salainen puutarha on kuulemma myös monien puutarha- ja kukkaihmisten suosikkikirja. Useat puutarha-alasta kiinnostuneet ovat kertoneet saaneensa kipinän puutarharakkauteensa Salaisen puutarhan ja  Maryn kautta.

Kaikki eivät suinkaan pidä kirjasta, mutta jos et vielä ole lukenut sitä niin nautinnollisia lukuhetkiä!

Edit. Ja on toki uudessa käännöksessä muitakin sanoja kuin ärripää, jotka oli aiheellista vaihtaa ajantasaisempiin, kuten hyppynuora hyppynaruun jne. Ja aina jää makuasioillekin tilaa!

Adalmiina

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Mankell, Henning: Sofia-trilogia



Henning Mankell on tullut tunnetuksi lähinnä aikuisille kirjoittavana kirjailijana, dekkaristina ja teatterimiehenä. Hän on kuitenkin myös erinomainen nuortenkirjojen kirjoittaja. Tässä lyhyesti kahdesta Mankellin nuortenkirjasarjasta, Joel-sarjasta ja Sofia-sarjasta. Sofia-trilogia on uudempi, siitä enemmän ja kuvien kera.

Henning Mankell julkaisi ensimmäisen Joel-kirjansa vuonna 1990. Kirja oli nimeltään  Hunden som sprang mot en stjärna. Se ilmestyi suomeksi Tammen julkaisemana vuonna 1992 nimellä Kohti kaukaista tähteä. Kääntäjänä oli Eila Kivikk’aho. WSOY on julkaissut sittemmin neljäosaiseksi kasvaneen sarjan 2000-luvulla. Kaikkien osien suomentajana on Marja Kyrö. Marja Kyrö on suomentanut myös kaikki Sofia-sarjan osat. Joel-sarjan osat:

Tähtiin karkaava koira, 2003
Varjot kasvavat hämärässä, 2004 (Skuggorna växer i skymningen, 1991)
Pyryssä nukkuva poika, 2005 (Pojken som sov med snö i sin säng, 1996)
Matka maailman ääriin, 2006 (Resan till världens ände, 1998)

Tulen salaisuuden (Eldens hemlighet), Sofia-trilogian ensimmäisen osan, Mankell julkaisi vuonna 1995. Sitä ennen oli ilmestynyt kaksi osaa Joel-sarjaa. Vuonna 1996, jolloin kolmas Joel-kirja ilmestyi, Henning Mankell sai Astrid Lindgren –palkinnon ansioistaan näiden kahden eri puolella maailmaa elävän lapsen tarinoista. Molemmat tarinat ovat kuin sydämestä sydämeen kirjoitettuja.

Joel elää pienessä pohjoisessa kylässä Ruotsissa, Sofia Afrikan itärannikolla, Mosambikissa. Joel elää isänsä Samuelin kanssa, Sofia äitinsä Lydian. Joelin äiti Jenny jätti perheensä, kun Joel oli vielä pieni. Sofian isä on kuollut, hänet surmattiin, kuten melkein kaikki siinä kylässä, jossa Sofia oli elänyt lapsena. Paon jälkeen Sofia asettuu äidin ja sisarusten kanssa uuteen pikku kylään.

Joel on yksinäinen lapsi. Hänen olemassaolon tunteensa, elämänsä, selviytymiskeinonsa ja pohdintansa ovat viiltävän tarkkaan havainnoituja - yksin selviämään jätetyn lapsen osa on äärimmäisen tarkkanäköisesti raportoitu. Isä on kyllä lähellä mutta ei lapsen tavoitettavissa. Hädän hetkellä isä silti pelastaa. Toivo paremmasta on kuin ohut, läpinäkyvä, sattumoisin heikossa tuulessa häilähtävä kangas. Runollinen, surumielinen mutta tosi tarina pojasta, joka ensimmäisessä osassa on 11-vuotias, toisessa 12-vuotias, kolmannessa 13-vuotias ja neljännessä, itsenäisessä sarjan osassa 15-vuotias.

Sofian tarinassa Sofia kasvaa 12-vuotiaasta tytöstä 20-vuotiaaksi nuoreksi naiseksi, jolla on kolme omaa lasta. Joelin tarinassa Joelin maailma ei meinaa millään avartua, ei millään ja Joel haluaa lähteä merille. Sofian maailma on koko ajan konkreettista ahertamista olemassaolon ja elossa säilymisen eteen. Molemmilla lapsilla on kyky uneksia ja toivoa. Joelilla pohjoisen kylmyyden ja ankeuden keskellä, Sofialla vuorenkorkuisten haasteiden edessä.

Kumpikaan lapsi ei ole teennäinen tai tehdyn tuntuinen. He ovat omissa elämänkuvioissaan myötätuntoa, suojelunhalua mutta myös hiljaista ihailua herättäviä lapsia. Mankell on onnistunut kertomaan heistä kuin he olisivat todellisia ja tekee siten kunniaa lapsille ja nuorille, jotka kamppailevat selviytyäkseen. Kamppailevat eivätkä luovuta. Eivät luovu toivosta

Tulen salaisuudessa (WSOY, 2008) kerrotaan Sofian tarinan kautta tavallisen köyhän kansan, naisten ja lasten ja vanhusten elämästä ja selviytymisestä sodan köyhdyttämässä maassa, entisessä Euroopan (Portugalin) siirtomaassa Mosambikissa. Rehellisen, rauhallisen ja kunniallisen elämän saavuttamiseksi ihmiset joutuvat raatamaan kaikin voimin. Sofia on tyttö joka ei suostu vääryyteen vaan nousee puolustamaan omia ja läheistensä oikeuksia.

Tulen salaisuudessa kerrotaan jalkojen menetyksestä, sisaren kuolemasta, äidin ja perheen ongelmista ja samalla Sofian pienen elinpiirin huikeista onnen tunteista. Tekojalat, ompelukone, maja.  Samanlaista yksinkertaisten asioiden turhuudesta riisuttua arvokkuutta ja iloa on Laura Ingalls Wilderin kirjoissa (joita ei pidä missään tapauksessa sekoittaa kirjoista tehtyyn Tv-sarjaan!) Mankell loihtii länsimaiselle lukijalle Sofian kautta myös tulen merkityksiä. Sofia tajuaa, että tulessa elämän tärkeimmät ihmiset ovat aina läsnä, olivat he eläviä tai jo kuolleita.


Tulen salaisuus on kirja, jonka voi lukea  vaikka 10-vuotias, mutta Tulen arvoitus (WSOY, 2009; alkuteos Eldens gåta, 2001), sopii paremmin yläkouluikäiselle, samoin Tulen raivo. Toisaalta, näin hyvin kirjoitetut kirjat sopivat minkä ikäisille tahansa; aikuisille ja vanhuksille yhtä hyvin kuin nuorille. Niissä elämän intiimit ja vakavatkin puolet on esitetty tavalla, joka ei loukkaa lasta, mutta järkyttää ne voivat silti.

Tulen arvoituksessa Sofian teini-ikäisen sisaren Rosan asiat eivät ole hyvin. Sisko on sairastunut ja hänen kuntonsa huononee huononemistaan. Äiti Lydia on huolestunut, Rosa masentunut ja peloissaan, ja Sofia jälleen vaikeassa tilanteessa. Nuoruudestaan huolimatta Sofia on se, joka joutuu etsimään apua ja ratkaisuja perheen ongelmiin.

Rosa on ollut tosi kaunis ja huvittelunhaluinen tyttö. Rosalla on ollut jo joitakin poikaystäviä ja hän on viettänyt muiden nuorten tavoin iltoja osaamatta suojata itseään sukupuolitaudeilta. Hänellä on aids. Sofia on kuullut sairaudesta siinä sairaalassa, jossa toipui maamiinan räjähdyksestä. Itse asiassa hän tutustui siellä aidsiin kuolemassa olevaan tyttöön.

Kun Rosalle selviää, mitä on edessä, hän pysähtyy, kävellessään Sofian kanssa, ja kysyy: ”Täytyykö sitten kuolla jos rakastaa?” ”Mitä tarkoitusta koko elämällä silloin on?” Näin vakavien asioiden äärellä ollaan Tulen arvoituksessa.

Hienon, arasti hymyävän, lähes unenomaisen kontrastin Rosan elämän traagiselle hiipumiselle muodostaa samaan aikaan osuva, väistämätön, luonnollinen, lupaa kysymätön tapahtuma: Sofia rakastuu. Rakkauden kohde herättää paljon ajatuksia, mutta rakkaus, nuoren tytön rakastuminen on luonnonvoima, ei sitä voi estää.

Lydia menettää jo neljännen lapsensa (kaksi poikaa on kuollut pieninä), Sofia neljännen sisaruksensa. Sofia on köyhä ja jalaton, mutta silti, kaiken keskellä, rakkaus on väkevä voima.

Tulen raivo (WSOY, 2010; alkuteos Eldens vrede, 2005) kertoo Sofiasta, kun hänellä on jo kaksi lasta Armandon kanssa, sen pojan, johon hän rakastui. Leonardo ja Maria. Kolmatta lasta Sofia alkaa odottaa ja hänet hän saa kirjan tapahtumien käynnistyessä. Tytön nimeksi tulee Rosa. Sen ajan hän on onnellisimmillaan, sen vuoden. Hänestä tuntuu, että hän on ollut yhtä onnellinen viimeksi lapsena, ennen suuria onnettomuuksia.

Mutta sitten varjot lankeavat vaatimattomaan paratiisiin. Armando on viikot töissä kaupungissa, pienellä huoltoasemalla, ja tulee viikonlopuksi Sofian ja lasten luo. Ja Lydian ja Sofian pikkuveljien, sillä he asuvat kaikki samassa majassa. Sofia saa tietää, että Armando tapaa kaupungissa toista tyttöä. Tapahtumat lähtevät kehittymään kohti äärimmäisen surullista päätepistettään.

Vaikka Sofia on päähenkilö ja Sofian elämä ja hänen kauttaan kaikkien tyttöjen ja naisten elämä, Armandon kohtalo on tyrmäävä. Armandon persoonassa ja elämässä on paljon Joelin leijailevuutta, epärealismia, kertautuvaa, syrjäyttävää huono-osaisuutta. Armandon tarina piirtyy Sofian tarinaa vasten, sitä ei millään tavalla alleviivata, mutta lopputulos on vaikuttava. Voi näitä kahta nuorta ihmistä. Voisi jopa väittää, että Armandon osa on kohtuuton, mutta siitä juuri on kysymys. Onko jokin kohtuullista näiden ihmisten elämässä? Onko siis kohtuutonta olla niin köyhä ja neuvoton nuori mies kuin Armando on?  Onko olemassa kohtuullista kärsimystä? Onko köyhien kohtuus eri kuin rikkaiden?

Jäljelle jäävät moraaliset kysymykset. Niitä on paljon. Viime kädessä Sofia vastaa itse itselleen. Sofian tehtäväksi jää huolehtia lapsista, heissä Armando jatkaa elämäänsä. Sofia voi vaalia arvokasta kuvaa lasten isästä. Sofia ei ole ollut itsekään erehtymätön. Hän on tehnyt sen, minkä on kokenut oikeaksi. Kaiken jälkeen hän odotti vain sisäistä sovitusta, sitä että Armando "alkaisi puhua hänelle".

”Hän oppi myös, että keskeltä suurinta surua löytyi myös ilon saarekkeita, keskeltä pelkoa ja epätoivoa löytyi lämmin kivi, jolle saattoi istuutua ja tuntea itsensä tyyneksi ja rauhalliseksi.” (mts. 219)

Tulen raivossa Mankell rakentaa Sofialle aivan uuden selviytymistä auttavan keinon: Rosan kuoleman jälkeen Sofia on matkustanut kaupunkiin bussilla ja kuorma-auton lavalla ostaakseen itselleen päiväkirjan! Hän on Tulen raivon tapahtumien alkaessa ehtinyt kirjoittaa jo useampia kirjoja täyteen! Kirjat ovat punakantisia ja Sofia keventää sydäntään niihin milloin mistäkin elämäänsä liittyvästä asiasta, tunteistaan ja huomioistaan. Kerran taas kaupungissa käydessään Sofia päättää kirjoittaa kotona päiväkirjaansa yhden määritelmän: ”Köyhyys on jatkuvaa ahtautta ja tungeksimista.”

Päiväkirjaan Sofia oli kirjoittanut myös Armandosta, ”Kuunpojasta”.

Henning Mankellia on kutsuttu nimityksillä - joskus ihaillen, joskus arvostellen - ”Mankell, Mosambikin moralisti” ja ”Mankell maailmanparantaja”.

 Niin, Mankell on mestari, jolla on varaa moraalisiin kannanottoihin ja kykyä omalta osaltaan parantaa maailmaa. On upeaa, että Sofialle on kirjoitettu päiväkirja ja Sofia on kirjoitettu kirjoittamaan päiväkirjaa. Mankell kertoo nuorille mahdollisuuksista pysyä hengissä, järjissään ja elämässä kiinni, vaikka maailma ympärillä hajoaa kerta toisensa jälkeen. Pienin, pienin tekojaloin otetuin askelin ja pienin, sydämestä kumpuavien lauseiden avulla nuori nainen säilyttää ihmisyytensä ja kykynsä luottaa tulevaisuuteen.


 Adalmiina