Maaliskuussa ilmestynyt Salla Simukan Jäljellä (Tammi 2012) on nuortenkirja. Se lukeutuu muodikkaaseen dystopia-kirjallisuuteen.
Dystopialla on rannattomat mahdollisuudet menestyä tällä hetkellä. Vain parhaat dystopiat saavat paikkansa korkeakirjallisuudessa. Taitavan kirjoittajan käyttämänä dystopia voi vakuuttavasti kuvata nuorten kokemaa epävarmuutta ja pelkoa tämänhetkisessä maailmassa. Tulevaisuuden näkymät ovat heijastumia siitä, mitä juuri nyt on meneillään, mutta josta ei joko puhuta tai jota tulkitaan pinnallisesti. Jotkut dystopiat ovat ravistelevia välähdyksiä mahdollisesta maailmasta, mikäli nykyinen meno jatkuu (esim. Nälkäpeli-trilogia); jotkut viihteellisempiä kuvitelmia eloonjääneistä (Kat Fallsin Veden alla ja Vastavirta).
Ennen kuin jatkan muutaman sanan Jäljellä-kirjasta, on todettava jotakin yleistä viihteellistymisestä. Jopa Nälkäpelejä (trilogiaa) on luettu niin puhtaana viihteenä, että elokuvaversiota on moitittu, "koska siinä ei ole tarpeeksi raakuutta ja väkivaltaa, kuten kirjassa". Kyseinen elokuva on aika muovinen, mutta ei suinkaan sen vuoksi, että kaikkea kirjassa kuvattua väkivaltaa ei ole näytetty. Voiko joku todella lukea Nälkäpelit tajuamatta, että kirjailijan ote on kriittinen!!? Että Collinsin trilogiassa kuvataan totalitarismia ja väkivaltaa suoraan, koska kirjallisuudessa on mahdollista kertoa asioita kielen avulla, merkityksellisin sanoin. Elokuvan on etsittävä aivan toiset tavat ilmaista samat asiat. Elokuvataide ei ole kirjallisen tarinan kuvittamista. Se on paljon enemmän. Se voi vihjata ja näyttää tärkeitä asioita henkilöiden kasvojen, ilmeiden, liikkeiden, luonnon, maisemien, musiikin, taukojen, hiljaisuuden, äänten, leikkauksen, kameran liikkeen, kuvallisten metaforien jne jne kautta. Elokuva, ollakseen uskollinen Nälkäpelien välittämälle kritiikille, ei voi esittää väkivaltaa suoraan, koska silloin se tukisi sitä toimintaa, jota kirjat vastustavat. Elokuvasta tulisi osa ihmisen arvokkuutta loukkaavaa väkivaltaviihdettä, alistumista juuri sen tyyppiseen pakkoviihteeseen, jota vastaan Nälkäpelit kirjoitettiin.
Millainen dystopia Jäljellä -kirja on? Aika lempeä. Enemmän mielikuvitusleikki ja päiväuni kuin kantaaottava puheenvuoro jotakin vastaan tai jonkin puolesta. Jos Simukka tuntuu jonkun asian puolesta puhuvan, se on lähinnä se, että tyttö voi suudella yhtä hyvin tyttöä kuin poikaa! Ja niin kirjassa tapahtuukin. Kirjassa on paljon tutun tuntuisia aineksia lähiaikoina ilmestyneistä nuorten scifeistä, myös dystopioista, mutta suomalaiseksi tarinan tekee taphtumapaikat: Tampere, Helsinki, Suomenlinna. Kaikki on tuttua ja autenttista. Jokunen lasiseinäinen pilvenpiirtäjä on Tampereen keskustassa, mutta muuten kaikki on lähes ennallaan, kuten nyt.
Puitteet ovat lähitulevaisuudessa; tarina on paikoin jännittävä; "karkkikauppa"- ja "muotinäytös"- viihdettäkin esiintyy, mutta tarinan keskiössä säilyy perheenjäsenten kaipaaminen sekä tyttöjen ja poikien tunteiden ja tutustumisten kuvaaminen. Tuttuja Simukan teemoja. Yhteiskunnallinen taso on ohut, keskeistä on nuorten ihmisten tulkinnat tapahtumista; epätietoisuus.
Päähenkilö, Emmi Aalto, on 15-vuotias ja hänen vanhempiensa aikaan koulussa oltiin vielä ikäryhmittäin samalla luokka-asteella. Tarinan maailmassa ryhmä määräytyy persoonallisuudenpiirteiden, lahjakkuudenlajin ja taipumusten mukaan. Emmi on Potentiaali. Muut ryhmät ovat Atleetikko, Numeerikko, Retoorikko, Introvertti, Sentimentaali ja Aktivisti. Psykologeilla on paljon sanottavaa siihen, mihin ryhmään kukin kuuluu. Emmiäkin on yritetty määritellä, jopa tietokonepelejä pelauttamalla...
Kirjan mainonnassa ja joissain arvosteluissa toistellaan kirjan dystopia-piirteenä "tavallisuus ei ole enää mitään" -hokemaa. Itse en lue kirjaa siten. Emmin Potentiaalina oleminen ei ole sen kummempaa kuin mahdollisuus moneen suuntaan; Emmi ei edes halua kuulua muihin ryhmiin. Ei hän Potentiaalikaan haluaisi olla, eli hän ei haluaisi olla olematon, näkymätön ja merkityksetön, mutta ei myöskään muiden määrittelemä "tuotemerkki". Siis hyvin tavallinen nuoren olotila. Sitäpaitsi - saamme heti ensimmäisellä sivulla tietää Emmin olevan erityinen. Emmin erityisyydelle ei vain ole nimeä eikä lokeroa.
Parasta ja omintakeisinta kirjasssa onkin Emmin erityisyys: hän lukee ja tuntee satuja. Hän on tutustunut paperikirjoihin. Hän rakastaa erityisesti Andersenin Pientä merenneitoa. Andersen ja Pieni merenneito nostavat kirjan tarinan aavistuksen tavanomaisen yläpuolelle. Grimmin Prinsessa Ruusunen, Hannu ja Kerttu, Punahilkka, Tähkäpää ja Keisarin uudet vaatteet lainaavat kukin katkelmia Emmin tarinaan ja syventävät sitä. Pieni merenneito on kuitenkin tärkein, koska se on Emmin lempisatu ja samalla maailman kaunein ja koskettavin rakkaussatu; satu luopumisesta ja epäitsekkyydestä, satu kuolemattoman sielun kaipuusta.
Emmikin on jossakin välitilassa, kuten pieni merenneito sadun lopussa, mutta mikä välitila on kyseessä, se selvinnee seuraavassa osassa, nimeltäänToisaalla, joka ilmestyy syksyllä. Varmasti jokainen, joka lukee ensimmäisen osan, haluaa lukea toisenkin osan!! Mukavaa tietää, että toinen osa on pian luettavissa.
Päähenkilö Emmin lisäksi kirjassa on toinen tyttö, Onerva (Simukan edellisistä kirjoista tutunoloinen hahmo). Heidän kanssaan ihmetellään ihmisistä tyhjentynyttä maailmaa melkein kirjan puoleenväliin asti, kunnes Atro tulee kuvioihin, edelleen Tampereella. Viihteellinen matka Helsinkiin tullaan kolmestaan ja Suomenlinnan kommuunissa piipahdettuaan kaksi kolmesta jatkaa matkaa toisaalle...
www.youtube.com/watch?v=-XOl_4n01nM
Hauskoja lukuhetkiä! (Jos kirja ei ole vielä kirjastossasi, se on juuri tulossa sinne. Voit tehdä varauksen.)
Hyvää pääsiäislomaa kaikille!
Dystopialla on rannattomat mahdollisuudet menestyä tällä hetkellä. Vain parhaat dystopiat saavat paikkansa korkeakirjallisuudessa. Taitavan kirjoittajan käyttämänä dystopia voi vakuuttavasti kuvata nuorten kokemaa epävarmuutta ja pelkoa tämänhetkisessä maailmassa. Tulevaisuuden näkymät ovat heijastumia siitä, mitä juuri nyt on meneillään, mutta josta ei joko puhuta tai jota tulkitaan pinnallisesti. Jotkut dystopiat ovat ravistelevia välähdyksiä mahdollisesta maailmasta, mikäli nykyinen meno jatkuu (esim. Nälkäpeli-trilogia); jotkut viihteellisempiä kuvitelmia eloonjääneistä (Kat Fallsin Veden alla ja Vastavirta).
Ennen kuin jatkan muutaman sanan Jäljellä-kirjasta, on todettava jotakin yleistä viihteellistymisestä. Jopa Nälkäpelejä (trilogiaa) on luettu niin puhtaana viihteenä, että elokuvaversiota on moitittu, "koska siinä ei ole tarpeeksi raakuutta ja väkivaltaa, kuten kirjassa". Kyseinen elokuva on aika muovinen, mutta ei suinkaan sen vuoksi, että kaikkea kirjassa kuvattua väkivaltaa ei ole näytetty. Voiko joku todella lukea Nälkäpelit tajuamatta, että kirjailijan ote on kriittinen!!? Että Collinsin trilogiassa kuvataan totalitarismia ja väkivaltaa suoraan, koska kirjallisuudessa on mahdollista kertoa asioita kielen avulla, merkityksellisin sanoin. Elokuvan on etsittävä aivan toiset tavat ilmaista samat asiat. Elokuvataide ei ole kirjallisen tarinan kuvittamista. Se on paljon enemmän. Se voi vihjata ja näyttää tärkeitä asioita henkilöiden kasvojen, ilmeiden, liikkeiden, luonnon, maisemien, musiikin, taukojen, hiljaisuuden, äänten, leikkauksen, kameran liikkeen, kuvallisten metaforien jne jne kautta. Elokuva, ollakseen uskollinen Nälkäpelien välittämälle kritiikille, ei voi esittää väkivaltaa suoraan, koska silloin se tukisi sitä toimintaa, jota kirjat vastustavat. Elokuvasta tulisi osa ihmisen arvokkuutta loukkaavaa väkivaltaviihdettä, alistumista juuri sen tyyppiseen pakkoviihteeseen, jota vastaan Nälkäpelit kirjoitettiin.
Millainen dystopia Jäljellä -kirja on? Aika lempeä. Enemmän mielikuvitusleikki ja päiväuni kuin kantaaottava puheenvuoro jotakin vastaan tai jonkin puolesta. Jos Simukka tuntuu jonkun asian puolesta puhuvan, se on lähinnä se, että tyttö voi suudella yhtä hyvin tyttöä kuin poikaa! Ja niin kirjassa tapahtuukin. Kirjassa on paljon tutun tuntuisia aineksia lähiaikoina ilmestyneistä nuorten scifeistä, myös dystopioista, mutta suomalaiseksi tarinan tekee taphtumapaikat: Tampere, Helsinki, Suomenlinna. Kaikki on tuttua ja autenttista. Jokunen lasiseinäinen pilvenpiirtäjä on Tampereen keskustassa, mutta muuten kaikki on lähes ennallaan, kuten nyt.
Puitteet ovat lähitulevaisuudessa; tarina on paikoin jännittävä; "karkkikauppa"- ja "muotinäytös"- viihdettäkin esiintyy, mutta tarinan keskiössä säilyy perheenjäsenten kaipaaminen sekä tyttöjen ja poikien tunteiden ja tutustumisten kuvaaminen. Tuttuja Simukan teemoja. Yhteiskunnallinen taso on ohut, keskeistä on nuorten ihmisten tulkinnat tapahtumista; epätietoisuus.
Päähenkilö, Emmi Aalto, on 15-vuotias ja hänen vanhempiensa aikaan koulussa oltiin vielä ikäryhmittäin samalla luokka-asteella. Tarinan maailmassa ryhmä määräytyy persoonallisuudenpiirteiden, lahjakkuudenlajin ja taipumusten mukaan. Emmi on Potentiaali. Muut ryhmät ovat Atleetikko, Numeerikko, Retoorikko, Introvertti, Sentimentaali ja Aktivisti. Psykologeilla on paljon sanottavaa siihen, mihin ryhmään kukin kuuluu. Emmiäkin on yritetty määritellä, jopa tietokonepelejä pelauttamalla...
Kirjan mainonnassa ja joissain arvosteluissa toistellaan kirjan dystopia-piirteenä "tavallisuus ei ole enää mitään" -hokemaa. Itse en lue kirjaa siten. Emmin Potentiaalina oleminen ei ole sen kummempaa kuin mahdollisuus moneen suuntaan; Emmi ei edes halua kuulua muihin ryhmiin. Ei hän Potentiaalikaan haluaisi olla, eli hän ei haluaisi olla olematon, näkymätön ja merkityksetön, mutta ei myöskään muiden määrittelemä "tuotemerkki". Siis hyvin tavallinen nuoren olotila. Sitäpaitsi - saamme heti ensimmäisellä sivulla tietää Emmin olevan erityinen. Emmin erityisyydelle ei vain ole nimeä eikä lokeroa.
Parasta ja omintakeisinta kirjasssa onkin Emmin erityisyys: hän lukee ja tuntee satuja. Hän on tutustunut paperikirjoihin. Hän rakastaa erityisesti Andersenin Pientä merenneitoa. Andersen ja Pieni merenneito nostavat kirjan tarinan aavistuksen tavanomaisen yläpuolelle. Grimmin Prinsessa Ruusunen, Hannu ja Kerttu, Punahilkka, Tähkäpää ja Keisarin uudet vaatteet lainaavat kukin katkelmia Emmin tarinaan ja syventävät sitä. Pieni merenneito on kuitenkin tärkein, koska se on Emmin lempisatu ja samalla maailman kaunein ja koskettavin rakkaussatu; satu luopumisesta ja epäitsekkyydestä, satu kuolemattoman sielun kaipuusta.
Emmikin on jossakin välitilassa, kuten pieni merenneito sadun lopussa, mutta mikä välitila on kyseessä, se selvinnee seuraavassa osassa, nimeltäänToisaalla, joka ilmestyy syksyllä. Varmasti jokainen, joka lukee ensimmäisen osan, haluaa lukea toisenkin osan!! Mukavaa tietää, että toinen osa on pian luettavissa.
Päähenkilö Emmin lisäksi kirjassa on toinen tyttö, Onerva (Simukan edellisistä kirjoista tutunoloinen hahmo). Heidän kanssaan ihmetellään ihmisistä tyhjentynyttä maailmaa melkein kirjan puoleenväliin asti, kunnes Atro tulee kuvioihin, edelleen Tampereella. Viihteellinen matka Helsinkiin tullaan kolmestaan ja Suomenlinnan kommuunissa piipahdettuaan kaksi kolmesta jatkaa matkaa toisaalle...
www.youtube.com/watch?v=-XOl_4n01nM
Hauskoja lukuhetkiä! (Jos kirja ei ole vielä kirjastossasi, se on juuri tulossa sinne. Voit tehdä varauksen.)
Hyvää pääsiäislomaa kaikille!
Adalmiina
