Mankell, Henning: Sofia-trilogia

Henning Mankell on tullut tunnetuksi lähinnä aikuisille kirjoittavana kirjailijana, dekkaristina ja teatterimiehenä. Hän on kuitenkin myös erinomainen nuortenkirjojen kirjoittaja. Tässä lyhyesti kahdesta Mankellin nuortenkirjasarjasta, Joel-sarjasta ja Sofia-sarjasta. Sofia-trilogia on uudempi, siitä enemmän ja kuvien kera.

Henning Mankell julkaisi ensimmäisen Joel-kirjansa vuonna 1990. Kirja oli nimeltään  Hunden som sprang mot en stjärna. Se ilmestyi suomeksi Tammen julkaisemana vuonna 1992 nimellä Kohti kaukaista tähteä. Kääntäjänä oli Eila Kivikk’aho. WSOY on julkaissut sittemmin neljäosaiseksi kasvaneen sarjan 2000-luvulla. Kaikkien osien suomentajana on Marja Kyrö. Marja Kyrö on suomentanut myös kaikki Sofia-sarjan osat. Joel-sarjan osat:

Tähtiin karkaava koira, 2003

Varjot kasvavat hämärässä, 2004 (Skuggorna växer i skymningen, 1991)

Pyryssä nukkuva poika, 2005 (Pojken som sov med snö i sin säng, 1996)

Matka maailman ääriin, 2006 (Resan till världens ände, 1998)

Tulen salaisuuden (Eldens hemlighet), Sofia-trilogian ensimmäisen osan, Mankell julkaisi vuonna 1995. Sitä ennen oli ilmestynyt kaksi osaa Joel-sarjaa. Vuonna 1996, jolloin kolmas Joel-kirja ilmestyi, Henning Mankell sai Astrid Lindgren –palkinnon ansioistaan näiden kahden eri puolella maailmaa elävän lapsen tarinoista. Molemmat tarinat ovat kuin sydämestä sydämeen kirjoitettuja.

Joel elää pienessä pohjoisessa kylässä Ruotsissa, Sofia Afrikan itärannikolla, Mosambikissa. Joel elää isänsä Samuelin kanssa, Sofia äitinsä Lydian. Joelin äiti Jenny jätti perheensä, kun Joel oli vielä pieni. Sofian isä on kuollut, hänet surmattiin, kuten melkein kaikki siinä kylässä, jossa Sofia oli elänyt lapsena. Paon jälkeen Sofia asettuu äidin ja sisarusten kanssa uuteen pikku kylään.

Joel on yksinäinen lapsi. Hänen olemassaolon tunteensa, elämänsä, selviytymiskeinonsa ja pohdintansa ovat viiltävän tarkkaan havainnoituja - yksin selviämään jätetyn lapsen osa on äärimmäisen tarkkanäköisesti raportoitu. Isä on kyllä lähellä mutta ei lapsen tavoitettavissa. Hädän hetkellä isä silti pelastaa. Toivo paremmasta on kuin ohut, läpinäkyvä, sattumoisin heikossa tuulessa häilähtävä kangas. Runollinen, surumielinen mutta tosi tarina pojasta, joka ensimmäisessä osassa on 11-vuotias, toisessa 12-vuotias, kolmannessa 13-vuotias ja neljännessä, itsenäisessä sarjan osassa 15-vuotias.

Sofian tarinassa Sofia kasvaa 12-vuotiaasta tytöstä 20-vuotiaaksi nuoreksi naiseksi, jolla on kolme omaa lasta. Joelin tarinassa Joelin maailma ei meinaa millään avartua, ei millään ja Joel haluaa lähteä merille. Sofian maailma on koko ajan konkreettista ahertamista olemassaolon ja elossa säilymisen eteen. Molemmilla lapsilla on kyky uneksia ja toivoa. Joelilla pohjoisen kylmyyden ja ankeuden keskellä, Sofialla vuorenkorkuisten haasteiden edessä.

Kumpikaan lapsi ei ole teennäinen tai tehdyn tuntuinen. He ovat omissa elämänkuvioissaan myötätuntoa, suojelunhalua mutta myös hiljaista ihailua herättäviä lapsia. Mankell on onnistunut kertomaan heistä kuin he olisivat todellisia ja tekee siten kunniaa lapsille ja nuorille, jotka kamppailevat selviytyäkseen. Kamppailevat eivätkä luovuta. Eivät luovu toivosta

Tulen salaisuudessa (WSOY, 2008) kerrotaan Sofian tarinan kautta tavallisen köyhän kansan, naisten ja lasten ja vanhusten elämästä ja selviytymisestä sodan köyhdyttämässä maassa, entisessä Euroopan (Portugalin) siirtomaassa Mosambikissa. Rehellisen, rauhallisen ja kunniallisen elämän saavuttamiseksi ihmiset joutuvat raatamaan kaikin voimin. Sofia on tyttö joka ei suostu vääryyteen vaan nousee puolustamaan omia ja läheistensä oikeuksia.

Tulen salaisuudessa kerrotaan jalkojen menetyksestä, sisaren kuolemasta, äidin ja perheen ongelmista ja samalla Sofian pienen elinpiirin huikeista onnen tunteista. Tekojalat, ompelukone, maja.  Samanlaista yksinkertaisten asioiden turhuudesta riisuttua arvokkuutta ja iloa on Laura Ingalls Wilderin kirjoissa (joita ei pidä missään tapauksessa sekoittaa kirjoista tehtyyn Tv-sarjaan!) Mankell loihtii länsimaiselle lukijalle Sofian kautta myös tulen merkityksiä. Sofia tajuaa, että tulessa elämän tärkeimmät ihmiset ovat aina läsnä, olivat he eläviä tai jo kuolleita.

Tulen salaisuus on kirja, jonka voi lukea  vaikka 10-vuotias, mutta Tulen arvoitus (WSOY, 2009; alkuteos Eldens gåta, 2001), sopii paremmin yläkouluikäiselle, samoin Tulen raivo. Toisaalta, näin hyvin kirjoitetut kirjat sopivat minkä ikäisille tahansa; aikuisille ja vanhuksille yhtä hyvin kuin nuorille. Niissä elämän intiimit ja vakavatkin puolet on esitetty tavalla, joka ei loukkaa lasta, mutta järkyttää ne voivat silti.

Tulen arvoituksessa Sofian teini-ikäisen sisaren Rosan asiat eivät ole hyvin. Sisko on sairastunut ja hänen kuntonsa huononee huononemistaan. Äiti Lydia on huolestunut, Rosa masentunut ja peloissaan, ja Sofia jälleen vaikeassa tilanteessa. Nuoruudestaan huolimatta Sofia on se, joka joutuu etsimään apua ja ratkaisuja perheen ongelmiin.

Rosa on ollut tosi kaunis ja huvittelunhaluinen tyttö. Rosalla on ollut jo joitakin poikaystäviä ja hän on viettänyt muiden nuorten tavoin iltoja osaamatta suojata itseään sukupuolitaudeilta. Hänellä on aids. Sofia on kuullut sairaudesta siinä sairaalassa, jossa toipui maamiinan räjähdyksestä. Itse asiassa hän tutustui siellä aidsiin kuolemassa olevaan tyttöön.

Kun Rosalle selviää, mitä on edessä, hän pysähtyy, kävellessään Sofian kanssa, ja kysyy: ”Täytyykö sitten kuolla jos rakastaa?” ”Mitä tarkoitusta koko elämällä silloin on?” Näin vakavien asioiden äärellä ollaan Tulen arvoituksessa.

Hienon, arasti hymyävän, lähes unenomaisen kontrastin Rosan elämän traagiselle hiipumiselle muodostaa samaan aikaan osuva, väistämätön, luonnollinen, lupaa kysymätön tapahtuma: Sofia rakastuu. Rakkauden kohde herättää paljon ajatuksia, mutta rakkaus, nuoren tytön rakastuminen on luonnonvoima, ei sitä voi estää.

Lydia menettää jo neljännen lapsensa (kaksi poikaa on kuollut pieninä), Sofia neljännen sisaruksensa. Sofia on köyhä ja jalaton, mutta silti, kaiken keskellä, rakkaus on väkevä voima.

Tulen raivo (WSOY, 2010; alkuteos Eldens vrede, 2005) kertoo Sofiasta, kun hänellä on jo kaksi lasta Armandon kanssa, sen pojan, johon hän rakastui. Leonardo ja Maria. Kolmatta lasta Sofia alkaa odottaa ja hänet hän saa kirjan tapahtumien käynnistyessä. Tytön nimeksi tulee Rosa. Sen ajan hän on onnellisimmillaan, sen vuoden. Hänestä tuntuu, että hän on ollut yhtä onnellinen viimeksi lapsena, ennen suuria onnettomuuksia.

Mutta sitten varjot lankeavat vaatimattomaan paratiisiin. Armando on viikot töissä kaupungissa, pienellä huoltoasemalla, ja tulee viikonlopuksi Sofian ja lasten luo. Ja Lydian ja Sofian pikkuveljien, sillä he asuvat kaikki samassa majassa. Sofia saa tietää, että Armando tapaa kaupungissa toista tyttöä. Tapahtumat lähtevät kehittymään kohti äärimmäisen surullista päätepistettään.

Vaikka Sofia on päähenkilö ja Sofian elämä ja hänen kauttaan kaikkien tyttöjen ja naisten elämä, Armandon kohtalo on tyrmäävä. Armandon persoonassa ja elämässä on paljon Joelin leijailevuutta, epärealismia, kertautuvaa, syrjäyttävää huono-osaisuutta. Armandon tarina piirtyy Sofian tarinaa vasten, sitä ei millään tavalla alleviivata, mutta lopputulos on vaikuttava. Voi näitä kahta nuorta ihmistä. Voisi jopa väittää, että Armandon osa on kohtuuton, mutta siitä juuri on kysymys. Onko jokin kohtuullista näiden ihmisten elämässä? Onko siis kohtuutonta olla niin köyhä ja neuvoton nuori mies kuin Armando on?  Onko olemassa kohtuullista kärsimystä? Onko köyhien kohtuus eri kuin rikkaiden?

Jäljelle jäävät moraaliset kysymykset. Niitä on paljon. Viime kädessä Sofia vastaa itse itselleen. Sofian tehtäväksi jää huolehtia lapsista, heissä Armando jatkaa elämäänsä. Sofia voi vaalia arvokasta kuvaa lasten isästä. Sofia ei ole ollut itsekään erehtymätön. Hän on tehnyt sen, minkä on kokenut oikeaksi. Kaiken jälkeen hän odotti vain sisäistä sovitusta, sitä että Armando "alkaisi puhua hänelle".

”Hän oppi myös, että keskeltä suurinta surua löytyi myös ilon saarekkeita, keskeltä pelkoa ja epätoivoa löytyi lämmin kivi, jolle saattoi istuutua ja tuntea itsensä tyyneksi ja rauhalliseksi.” (mts. 219)

Tulen raivossa Mankell rakentaa Sofialle aivan uuden selviytymistä auttavan keinon: Rosan kuoleman jälkeen Sofia on matkustanut kaupunkiin bussilla ja kuorma-auton lavalla ostaakseen itselleen päiväkirjan! Hän on Tulen raivon tapahtumien alkaessa ehtinyt kirjoittaa jo useampia kirjoja täyteen! Kirjat ovat punakantisia ja Sofia keventää sydäntään niihin milloin mistäkin elämäänsä liittyvästä asiasta, tunteistaan ja huomioistaan. Kerran taas kaupungissa käydessään Sofia päättää kirjoittaa kotona päiväkirjaansa yhden määritelmän: ”Köyhyys on jatkuvaa ahtautta ja tungeksimista.”

Päiväkirjaan Sofia oli kirjoittanut myös Armandosta, ”Kuunpojasta”.

Henning Mankellia on kutsuttu nimityksillä - joskus ihaillen, joskus arvostellen - ”Mankell, Mosambikin moralisti” ja ”Mankell maailmanparantaja”.

 Niin, Mankell on mestari, jolla on varaa moraalisiin kannanottoihin ja kykyä omalta osaltaan parantaa maailmaa. On upeaa, että Sofialle on kirjoitettu päiväkirja ja Sofia on kirjoitettu kirjoittamaan päiväkirjaa. Mankell kertoo nuorille mahdollisuuksista pysyä hengissä, järjissään ja elämässä kiinni, vaikka maailma ympärillä hajoaa kerta toisensa jälkeen. Pienin, pienin tekojaloin otetuin askelin ja pienin, sydämestä kumpuavien lauseiden avulla nuori nainen säilyttää ihmisyytensä ja kykynsä luottaa tulevaisuuteen.

 Adalmiina

Meyer, Jan: Jäinen valtakunta

 

 Kai Meyerin Jäinen valtakunta (suom. Tiina Hakala; Otava 2010) sopii hyvin helteisen päivän virkistäväksi luettavaksi, niin monta kylmän kalseaa ja jäistä hetkeä siinä on. Talvi, lumi, kylmyys, jää ja paleleminen ovat kirjassa hyvin kuvattuja! Voi vain iloita, että saa olla sisällä lämpimässä lukemassa niistä.

Kirjassa esiintyy itse Lumikuningatar ja Pakkasukkokin pistäytyy. Kiehtovimman taustan tapahtumille luo luminen 1890-luvun Pietari, vaikka kaupungista ei paljoa kerrotakaan. Toiminta keskittyy Aurora-hotelliin ja jonkin verran viereiselle kadulle ja sisäpihalle. Pietari on paitsi fantasian näyttämö, myös historiallinen miljöö. Päähenkilötyttö "- - - tiesi, että Pietarin kaduilla paleltui joka yö ihmisiä kuoliaaksi. Ihmisiä, joilla ei ollut rahaa eikä asuinsijaa." (s.34)

Kuka on päähenkilö? Hän on kellarissa syntynyt ja koko 12-vuotisen elämänsä hotellin sisätiloissa elänyt lapsi. Tällainen henkilö on voinut aina esiintyä kirjallisuudessa, mutta nykyisten kellarilasten ja muiden siepattujen lasten tarinoiden tultua julkisiksi, tällaisella tarinalla on kaikupohjaa todellisuudessa. Hänen äitinsä on synnyttänyt hänet viinikellarissa. Siitä ei kerrota, kuka häntä vauvana hoiti, mutta ainoa, joka hänestä on huolehtinut, joka on pitänyt hänen puoliaan ja joka on opettanut häntä on nelissäkymmenissä oleva mies, Kukuska.

Kirjan toisen luvun johdannossa sanotaan että "tapaamme Hiiri-nimisen poikatytön - - -"

Päähenkilö on tyttö. Tosin moni ei tiedä sitä, koska hän esiintyy poikana. Häntä kiusataan, hotellissa töissä olevat pojat kiusaavat, ja  hotellin vartija vainoaa häntä. Vartija aavistaa tytön varastelevan asiakkailta, mutta ei saa tätä kiinni itse teosta. Vai saako? Mitä varastaminen Hiirelle merkitsee? Miksi hän varastaa? Minne hän vie tavarat?

Lumikuningatar tuo kylmän tullessaan paitsi kaupunkiin, myös hotelliin. Hahmo on paikoin komeasti kuvattu.  Englantilainen velho saapuu myös hotelliin ja sitten alkaa tapahtua. H.C. Andersenin Lumikuningatar-sadun tasolle kirja ei yllä, mutta rohkeasti ja mielenkiintoisesti Lumikuningatar on otettu mukaan tarinaan ja Hiiri-tyttö on ajatuksia herättävä hahmo. Monissa kohtauksissa on elokuvamaista vyörytystä ja paikoin meno yltyy tietokonepelimäisiksi siirroiksi. Kellarissa oleva pommi ja siihen liittyvät pohdinnot tuovat mieleen fantasiayhteydestä irroten nykyajan ääriliikkeiden pomminräjäyttäjät...

Kellarilapsi, kiusaamista, pommi, lumottu eläin, velho, varastelua, taikoja ja loitsuja, kamalaa kylmyyttä, takaa-ajoja, romahduksia, häivähdys historiaa, Pietari, Lumikuningatar.

Tuleekohan tähän jatko-osa?

Adalmiina

Miyazaki, Hayao: Ponyo rantakalliolla

Yksityiskohta DVD:n kannesta

Tämä mielikuvituksellinen ja paikoin hykerryttävän hellyttävä Hayao Miyazakin elokuva sisältää myös voimakkaita kohtauksia, joita pienen lapsen ei  pitäisi joutua katsomaan yksin. En suosittele elokuvaa kaikkein pienimmille eli ainakaan alle 5-vuotiaille, vaikka elokuva onkin arvioitu K3:ksi. Niin paljon kuin elokuvasta pidänkin,  jännittävissä kohtauksissa,  esim.  meren aaltojen lyödessä maalle, veden noustessa, metamorfoosissa eli henkilön muuttumisessa toiseksi jne., huomaan ajattelevani, että jos lasten iänmukainen kehitysaste otettaisiin tosissaan, K3:n ja K7:n välillä tulisi olla suositusikänä K5. Koska sellaista ei ole, aikuisen on aina itse  tutustuttava pienelle lapselle tarjoamaansa katseltavaan.

Edellä mainittu koskee montaa muuta elokuvaa huomattavasti enemmän kuin kyseessä olevaa, mutta tulipahan tässä yhteydessä todettua.

Ponyo on alkujaan kala, jonka äiti on meren kuningatar. Japanille ja japanilaisille, saarivaltiolle ja sen asukkaille, elämä on elämistä meren sylissä. Miyazakin elokuva tekee kunniaa merelle, meren eläville, merenrannan asukkaille ja laivoille. Tällä kertaa ilma-aluksilla ja lentämisellä on hyvin pieni rooli elokuvassa, mikä on epätavallista. Laivoista ja veneistä saadaan se osuus, joka halutaan tekniikkaa + Sosuken kodin tekniikasta!

5-vuotias Sosuke-poika asuu äitinsä kanssa merenrantakaupungissa, korkealla rantatörmällä olevassa talossa. Isäkin perheessä on, merikapteeni, mutta hän on tarinan ajan merellä, laivassaan. Pojan vanhempien suhde on, miten sen sanoisi, hiukan epävakaa. Tämän tarinan keskiössä ovat kuitenkin lapset.

Yksityiskohta DVD:n kannesta.

Ponyo rantakalliolla -elokuvan yhteydessä puhutaan aina H. C. Andersenin Pienestä merenneidosta; haluaahan Ponyo muuttua Sosuke-poikaan kiinnyttyään ihmiseksi. Itselleni mieleen tuli myös Charles Kingsleyn Vellamon lapset (jossa ihmislapsi, pikku Tom, siirtyy meren valtakuntaan). Tarinan taustalla lienee japanilaisia myyttejä, tarinoita ja vanhoja uskomuksia, jotka on aistittavissa  kaikkien Miyazakin elokuvien sieluttuneissa luonnonvoimissa ja "taikuudessa". Kuitenkin lähteistä merkittävin on Miyazakin oma mielikuvitus.

Pienen Sosuken ja Ponyon kohtaaminen on ystävyyttä, mieltymystä ja rakkautta ensi silmäyksellä. Kiintymys on molemminpuolista alkuhämmennyksen jälkeen. Leimautuminen ja sitoutuminen toiseen on ehdotonta ja viatonta. Lapset todellakin, oikeassakin elämässä, osaavat tuntea syvää ystävyyttä toisiaan kohtaan. (Ponyo tuntee syviä tunteita myös vauvaan, jonka sattumalta tapaa veneessä.)  Niin - alussa Ponyo on kuitenkin kala, ja mikä hänestä sitten tuli... enpä kerro enempää.

Elokuva ei ole suuri mestariteos mutta se on suloinen ja tyylipuhdas ja  parempi kuin yksikään Pixar-elokuva...

DVD on tulossa kirjastoihin jonkin ajan kuluttua.

Ponyosta, hänen tunteittensa voimakkuudesta tulee mieleen Vihervaaran Anna ja itse tarinasta, monen monen muun tarinan ohella, vanha hieno Peter Härtlingin kirja, Ben tykkää Annasta (alkuteos Ben liebt Anna  - rakkauden ja  uskollisuuden osalta, ei muuten). Kirja alkaa olla kirjastoissa vähissä  (HelMet-kirjastossa 4 kappaletta).

Adalmiina

Sfarr, Joann: Pikku prinssi. Mukaelma Antoine de Saint-Exuperyn romaanista

Tunnetko jo Joann Sfarin töitä? Tunnistatko hänen tyylinsä? Entä oletko lukenut Antoine de Saint- Exuperyn romaanin Pikku prinssi?
Molempiin kannattaa tutustua jos ne eivät ole vielä osuneet kohdalle.
Seuraavassa kolme kansikuvaa. Ensimmäinen on tuon alkuperäisen romaanin; ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1951, suomentaja Irma Packalen; kirjastoissa nykyään puolisen tusinaa eri painosta kirjasta, koska klassikosta otetaan aika ajoin uusia painoksia  (alkuperäisteos ilm. vuonna 1944). Toinen kansi on kirjasta, jossa  samainen romaani täydennettynä,  eli siinä on mukana osio, jossa kirjailijaa ja kirjan syntyhistoriaa valotetaan; WSOY, 2006,  lisäysosan suom. Pirkko Biström. Kolmas on sitten tämä Sfarin tapaus, WSOY, 2009; suom. Saara Pääkkönen, joka on suomennoksessa käyttänyt hyväkseen Irma Packalenin romaanisuomennosta. 

  





Pikku prinssi on kirja, josta on kirjoitettu metrikaupalla kirjoja ja tutkimuksia ja hyvin usein keskusteluissa se jakaa ihmisten mielipiteitä. Joillekin se on yksi rakkaimmista kirjoista, joillekin se ei koskaan avaudu ja se harmittaa heitä; jotkut sanovat romaanin olevan ihan puppua. Muodosta oma mielipiteesi. On huomattavissa että ikä tuo tämän kirjan tulkintaan uusia vivahteita. Sen voi silti hyvin lukea jo lapsena!

Entäs tämä Joann Sfar? Hän on ranskalainen sarjakuvapiirtäjä. Hänen aiempia suomennettuja töitään ovat mm. lapsillekin sopiva Pikku vampyyri  menee kouluun, Arktinen banaani, 2004 ja aikuisille ja nuorille aikuisille avautuva Rabbin katti -sarja (kolme ensimmäistä albumia julkaistu yhteisniteenäkin, Egmont kustannus, 2006).

Ainakin englanniksi jo kirjastoistakin saatava ratkiriemukas ja upeasti piirretty Sardine in Outer Space -sarja (kirjoittajana Emmanuelle Guibert) odottaa vielä suomentamista. Sitä voi moni koululainenkin aika sujuvasti lukea kyllä englanniksikin. Sfarin leikillisyys ja mielikuvitusrikkaus hahmojen ja pienten yksityiskohtien luomisessa tekee sarjasta, sarjan jokaisesta albumista,  taideteoksen.

Joann Sfarin sarjakuva Pikku prinssi on  omaperäinen tulkinta vanhasta ikinuoresta klassikosta. Sen kuvitus on sikälikin kiinnostava, että tiedetään Hayao Miyazakin, jonka töitä edellä esiteltiin, olleen vaikuttuneen Pikku prinssistä. Sfarin lentokoneessa, maisemissa - vaikka maisemat eroavatkin kuussa ja maassa luonnollisesti  toisistaan - voi puolestaan nähdä,  jos haluaa, etenkin yöajan maastossa samaa salaperäisyyttä kuin  Miyazakin joissakin yökuvissa. Muutenhan tyylit ovat aivan omanlaisensa näillä herroilla.

Pitemmittä puheitta - hyviä tutustumisia! Kansikuvat saavat puhua puolestaan.

Adalmiina

Ghibli-animeja ja pari muutakin elokuvaa

Kuvassa on 11 kpl  maineikkaan Ghibli-studion animeja ja vasemmalla kolme muuta elokuvaa. Koskapa tämä kuva oli valmiina, laitetaanpa nämä esittelyyn (suluissa kunkin elokuvan esittelyn lopussa ikäraja).

Otetaan ensin nuo kolme ei-Ghibliä.

Azur ja Asmar on Michel Ocelotin ohjaama elokuva, 2006. (On mainittava myös edeltäneet upeat  Kirikou ja paha noita, 1999 ja Kirikou ja viidakon eläimet, 2005  - ohjaajina Ocelot ja Benedicte Galup.) Azur ja Asmar on sadunomainen kertomus kahdesta pojasta, joiden elämäntarinat kietoutuvat toisiinsa, heidän ystävyydestään ja muista tunteista sekä seikkailuista, joihin he joutuvat. (3)

Turilas & Jäärä on Mariko Härkösen ja Ismo Virtasen jo klassikoksi muodostunut kotimainen animaatio, lyhytelokuvakooste, joka sai vuonna 2001 taiteen valtionpalkinnon. Ötökkätarinat muistuttavat vähän Wallace ja Gromit -maailmaa ja niille voi toivoa yhä uusia pieniä ja isoja katsojia. (S/T)

Silta salaiseen maahan -elokuva on vuodelta 2007, ohjaajana Gabor Csupo. Elokuva pohjautuu Katherine Patersonin kirjoittamaan nuortenkirjaan Bridge to Terabithia. Kirja sai  ilmestymistään seuraavana vuonna Amerikan kirjastoseuran Newbery -mitalin ja kirja ilmestyi suomeksi jo1979. Elokuvassa käsitellään vaikeita asioita, kuten koulukiusaamista, erilaisuutta ja kuolemaakin, mutta keskiössä on silti  lämmin ystävyys, mielikuvitus ja kasvaminen. (7)

Kuvassa olevista Ghibli-studion elokuvista ensin mestari Hayao Miyazakin kuusi elokuvaa ilmestymisjärjestyksessä:

Tuulen laakson Nausicaä, 1984, pohjautuu Hayao Miyazakin samannimiseen mangaan, jota alettiin julkaista pari vuotta ennen elokuvan valmistumista ja julkaistiin aina 1994 asti. Näitä mangoja on nyt julkaistu suomeksikin, kuten blogissa aiemmin on mainittu. Elokuva on huikean kaunis ja puhutteleva tarina prinsessa Nausicaästa ja hänen kansastaan ja maailmasta, jonka luonto kamppailee ihmisen lyhytnäköisen toiminnan vuoksi. Seikkailua, ajateltavaa, katsottavaa, tutkittavaa. (11)

Tuulen laakson Nausicaän menestyksen myötä Hayao Miyazaki ja Isao Takahata perustivat Ghiblin, maailman parhaan animeja valmistavan studion.

Laputa -linna taivaalla, 1986, (Gulliverin matkoista Laputa) sisältää melkoista menoa ja mylläkkää, mutta monet Miyazakin teemat ovat tässäkin nähtävissä: lentäminen, lentohärvelit , tyttö päähenkilönä, ystävyys, mielikuvitukselliset maailmat ja tapahtumat. Ei ihan huippu, mutta sisältää niin paljon hienouksia silti, että kannattaa tutustua. (7)

Naapurini Totoro, 1988, on Miyazakin tunnetuimpia animeja ( Henkien kätkemän, 2001, ja Liikkuvan linnan, 2004, ohella.) Elokuva on hurmaava tarina perheestä, jonka äiti on sairaalassa, sairastaa tuberkuloosia, ja muu perhe muuttaa lähemmäs äidin olinpaikkaa, maalle, metsän siimekseen. Todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat niin viehkeästi ja oivaltavasti, että pohjalla oleva varsin surullinen lähtöasetelma kasvaa selviytymisen, välittämisen, luonnon kunnioittamisen, lempeän mielikuvituksen ja lapsuuden kunnioituksen kautta unohtumattomaksi tarinaksi, jossa pääosassa kaksi pientä tyttöä ja heidän professori-isänsä. (3)

Kikin lähettipalvelu, 1989, ihastuttava, veikeä, lumoavan kaunis tarina pikku noidasta ja hänen edesottamuksistaan. Taas lennetään ja nähdään huikaisevia näkymiä. Tukholma on innoittanut osaltaan Miyazakia kaupunkikuvissa. Kikin punaisen rusetin pirteys ja raikkaus koskee koko elokuvaa. Kissakin on mukana. (3)

Porco Rosso, 1993, ei oikeastaan ole aivan edellisten elokuvien tapaan lapsille parhaiten aukeava, koska päähenkilöt ovat enimmäkseen aikuisia tai nuoria aikuisia. Miyazakin lapsuuteen kuuluneet lentokoneet, sota ja kenties joku romanssikin saavat tässä omalaatuisessa seikkailun ja nostalgian täyteisessä tarinassa ilmaisunsa. Sota on kyllä tarinan aikaan jo ohi, se on ollut ensimmäinen maailmansota. Siaksi itsensä tuominnut (tai sellaiseksi tekojensa vuoksi muuttunut?) päähenkilö, lentäjä, sotasankari, on samanaikaisesti sekä traaginen että koominen hahmo. Taas lennetään ja lujaa ja naurettava nyrkkitappelukin käydään, mutta mukana on myös eteerinen kaunotar Gina ja valloittavan reipas mekaanikkotyttö Fio. (7)

Liikkuva linna, 2004, mestariteos, pohjautuu Diane Wynne Jonesin 1986 ilmestyneeseen fantasiaromaaniin Howl's moving castle. Miyazakin käsittelyssä tarina saa uusia piirteitä ja painotuksia. Päähenkilötyttö Sophie ja hattukauppa, jossa hän on töissä ovat jo sinällään elokuvarunoutta. Tyttöjen sydämiä murskaava/syövä nuori, turhamainen velho Howl, suom. Hauru, on vastustamaton sekoitus hurmaajaa, poikamaista kaveria ja androgyynistä, narsistista keikaria. Niin suunnattoman herkullinen ja monivivahteisen merkityksellinen kuin Sophien muuttuminen vanhaksi mummoksi onkin elokuvan alussa, on huomioitava, että se, metamorfoosi, voi pienestä lapsesta olla kammottavaa (vrt. Muumipeikon muuttuminen Taikurin hatussa ym. esimerkit). Lentohärveleitä on paljon, sota on kuvissa, mutta rantakaupunkien satamaan laskeutuvat kujat ja meri aukeavat taas ihailtaviksi. Niin, ja liikkuva linna, se on mahtava. (7)

Hayao Miyazakin pojan Goro Miyazakin anime Maameren tarinat, 2006, pohjautuu Ursula Le Guinin Maameren tarinat -fantasiaromaanisarjaan, lähinnä sen kolmanteen osaan, Kaukaisin ranta, ja hiukan Tehanuun. Elokuva on väreiltään tummasävyisempi, ruskeasävyisempi, kuin isä-Miyazakin elokuvat, mutta Ghibli-studion jälki näkyy. Tämäkään elokuva ei avaudu kokonaisuudessaan  lapsille, edes harvalle ikärajan kieppeissä olevalle (11 v.), koska elokuvan teemat vaativat elettyä elämää ja sen tuomaa ymmärrystä. Elokuvassa käsitellään vaikeita asioita, kuten syyllisyyttä, omien tekojen seurausten painoa, kostoa, vainoa, isänmurhaa, ajankulua. Seikkailulliset elementit ja fantasia-aines tarjoavat kuitenkin kiinnekohtia nuoremmillekin katsojille. Ja tietysti kaikille kirjasarjan lukeneille. Paikoin ankeaa, ilotonta, kalseaa taistelua paikoin hiljaista, mietteliästä, apeaakin, mutta elämänmakuista. Myös lohikäärmeitä, hulppeita kaupunkinäkymiä ja seikkailua. (11)

Ja lopuksi Ghiblin studion neljän eri ohjaajan elokuvat:

Tulikärpästen hauta, 1988, on Isao Takahatan ohjaama elokuva. Sitä pidetään yhtenä maailman parhaimmista anime-elokuvista. Tätä elokuvaa ei toivoisi lapsen (11 v.) katsovan yksin vaan aikuisen tai vanhemman sisaruksen seurassa. Senkin aihe nousee sodasta, tällä ketaa toisesta maailmansodasta. Eletään sodan loppuvaiheita, jolloin hävitys ja kaaos on levinnyt ja elokuvan päähenkilölapset, teini-ikäinen poika ja hänen 4-vuotias pikku-siskonsa, menettävät äitinsä pommituksessa. Alkaa kamppailu eloonjäämisestä. Elokuvan alku on kauneudessaan unohtumaton ja järkyttävä. Itse elokuva on järkyttävä ja kaunis myös. Mikä on lapsen osa aikuisten sodissa? Miten piirtyy ihmisyys nähtäväksi sodan järjettömän kovuuden keskeltä. (11)

Aaltojen kuohu, 1993, on Tomomi Mochizukin elokuva. Tämäkin elokuva on enemmän nuorille kuin lapsille suunnattu, vaikka tästä ei traumoja nuorempikaan katsoja saa, toisin kuin mahd. joistain edellä mainituista. Tässä elokuvassa liikutaan nuorten koululaisten ja opiskelijoiden maailmassa, jossa tunteet, kaveruudet, ystävyydet ja romanssit kuuluvat elämään. Opiskelu, tulevaisuus ja ihastumiset. Haikeat leikit, salaperäinen luokkatoveri ja muistot. (3)

(Tomomi Mochizuki oli ensimmäinen nuori kyky, joka sai ohjata Ghiblissä Miyazakin ja Takahatan jälkeen.)

Sydämen kuiskaus, 1995, on Yoshifumi Kondon ohjaama ja Hayao Miyazakin käsikirjoittama elokuva. Se on ihastuttava elokuva täynnä nuoruuden intoa, uteliaisuutta ja tarmoa. Päähenkilö on tyttö Shizuku, joka lukee paljon, lainaa kirjoja kirjastosta ja asuu ahdasta asuntoa äidin, isän ja isonsiskon kanssa, joka tosin opiskelee jo ja on kotona vain lomilla. Isä on kirjastossa töissä ja hän kertoo kirjaston siirtyvän on line -luetteloihin. Shizuku ihmettelee puolestaan kirjaston kirjojen lainaajakortissa olevaa nimeä ja alkaa selvittää kuka nimen takana oleva henkilö on. Viehättäviä lähikuvia (jopa noista lainaajakorteista - ne ovat aivan samannäköisiä kuin Suomessa käytössä olleet ennen vanhaan. Yhdessä kohtauksessa Shizukulla on niitä kolme kädessään). Todella kauniita näkymiä, hyvä juoni (jota en paljasta), salaperäisiä, mutta realistisia aineksia (asunto, perhe, kaverit) ja haasteellisia, haaveellisia ja tulevaisuuteen kurottuvia elementtejä. (3)

Sydämen kuiskauksen aihe pohjautuu  Aio Hiiragin mangasarjaan Neko no danshaku, kuten seuraavakin elokuva, vielä enemmän.

Kissojen valtakunta, 2002, on Hiroyuki Moritan ohjaama elokuva. Tässä elokuvassa kissa-teema, joka vielä Kikin lähettipalvelussa ja Sydämen kuiskauksessakin on sivujuonne, pääsee täyteen vauhtiin, niin että alun realistisesta Haru-tytöstä ja hänen pelastamastaan kissasta siirrytään fantasian ja sadun maailmaan. Kissatarina on kasvavan ja kehittyvän tytön Liisa ihmemaassa -tyylinen, järjestetyn naimakaupan inhoa tihkuva seikkailu. Mielikuvitusta ja tiukkoja tilanteita. (3)

Katsotaan, josko elokuville saisi kunkin kohdalle joskus pienet DVD-kannen kuvat. Nyt näin.

Vielä yksi juttu:

Liikkuva linna ja Maameren tarinat on saatavissa kirjastoista myös suomenkielisinä cinemangoina eli elokuvista kuvakaappauksina tehtyinä sarjakuvina.

Adalmiina

Hyvää Uutta Vuotta 2010!

Tämän ja seuraavan talvisen kuvan myötä oikein hyvää alkanutta vuotta 2010 kaikille lukijoille! Anteeksi, että bloggaus on ollut liian harvaa!

Ja, niinhän se on, että niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuuksia. Leikitään siis hetki, seuraavan kuvan verran, että joulu on vasta tulossa ja kaikki joulujutut, ja vasta sen jälkeen siirrytään tämän vuoden asioihin.

Tämän myöhästyneen joululomatoivotuksen myötä seuraaviin aiheisiin, joiden postaus onnistunee vielä tänään. Koululaisten joululomahan jatkuu vielä kaksi päivää ainakin täällä Espoossa!

Adalmiina

Kujanpää, Mari: Minä ja Muro (kuvittanut Aino-Maija Metsola)

Minä ja Muro -kirjan päähenkilö ja minä-kertoja on 9-vuotias Lauha. Muro on hänen pehmolelunsa, lelukarhunsa. Muro-karhu, kuten Lauha häntä kutsuu, on Lauhan uskottu ja tarinan alussa myös hänen ainoa ystävänsä.

Lauhalla on 6-vuotias pikkuveli Pauli. Vauvana Pauli oli niin sairas, että oli kuolla. Vanhemmat ovat olleet huolissaan nuorimmaisestaan, erityisesti äiti, ja käy, niin kuin joskus käy: perheen terve lapsi jää oman onnensa nojaan.

Lauhasta tulee lähes näkymätön omalle äidilleen, perheelleen ja lopulta myös koulussa opettajalle ja koulutovereille. Kiukkuisen isän mielestä Lauha on kömpelö, äidistä hän juoksee kuin vasikka, luokkatoverit väittävät, että hän haisee ja opettaja sanoo että on rumaa kannella koulutovereista. Vanhemmat laittavat Lauhan maanantaina ja torstaina toimivaan oravapolkukouluun, jossa suunnistetaan.  Lauha inhoaa molempia koulujaan.

Lauhan pelastukseksi kouluun tulee 9. luokkalainen työelämääntutustuja Heta.  Lauhalla sattuu olemaan päivystysvuoro ja hän saa olla välitunnit sisällä Hetan kanssa. Lauhalle on ihmeellistä ja uutta se, että  Heta näkee hänet, puhuu hänelle ja kuuntelee häntä. Vaikka Heta on itsekin vielä lapsi, nuori tyttö, hänellä on taito olla läsnä ja tuntea empatiaa.

Minä ja Muro -kirjan tarina muotoutuu kolmesta kertomisen juonteesta: 1) Lauhan sisäisestä puheesta ja minä-muotoisesta kertomuksesta, 2.) Lauhan ja Muro-karhun välisestä vuoropuhelusta, jossa Lauha kertoo lisää itsestään ja tapahtumista sekä Muron kanssa/kautta kommentoi kertomaansa eli sulattelee ja testaa kertomaansa, kokemaansa ja kuulemaansa, 3.)  Lauhan ja Hetan välisestä vuoropuhelusta. Siinäkin Lauha on kertoja, mutta dialogi esitetään usein vailla Lauhan välikommentteja. Hetasta piirtyy kokonainen, itsenäinen henkilö.

Heta on hyvä piirtämään ja siitä Lauha ja Heta saavat yhteisen kielen. Lauhakin piirtää ja Hetassa hän löytää ihmisen, joka rakastaa piirtämistä ja haluaa päästä "kuvaamataidonopettajien kouluun". Sinne Lauhakin haluaa. Heta jaksaa opettaa Lauhalle myös musiikin ja soittamisen perusasioita.

Lauha on itse kivasta perheestä ja hän kertoilee Lauhalle sattumuksia oman perheensä elämästä. Mieleen tulee vähän  Burnettin Salaisen puutarhan Martha, joka puhuu Marylle, lapselle, joka on ypöyksin maailmassa eikä tiedä normaalista lapsen elämästä mitään.

Tarinassa vilahtaa Alkon muovipussi, risa postiluukku, joita Lauha joutuu häpeämään. Ne ovat vain yksittäisiä mainintoja, mutta niiden kautta kirjailija laajentaa mahdollisten tulkintojen kirjoa. Hätkähdyttävin maininta on se, ettei Lauhalla ole ollut koskaan omaa yöpukua. Jokainen lapsi häpeää jossain vaiheessa jotakin vanhempiinsa ja taustaansa liittyvää, joten jotkut esimerkit voi tulkita Lauhan iänmukaisena piirteinä, osan Lauhan alemmuudentunteena, mutta joku lukija voi löytää niistä muitakin tarttumakohtia oman tulkintansa pohjaksi. Hyljeksityn lapsen taustalta voi löytyä monenlaista.

Lauhan leikki ja puhe Muron kanssa on pitänyt Lauhan elämässä kiinni.Leikki on lapsen keino pitää huolta itsestään. Leikki on yhtä tärkeää kuin uni. 

Heta kokoaa Lauhan tarinat vihoksi. Niiden myötä Lauha alkaa nähdä itsensä arvokkaana ja edellytykset ystävyyssuhteille aukeavat. (Sadutuksen idea toteutuu; ja leikekirjan voimauttava vaikutus!.)

Minä ja Muro on taidokkaasti kerrottu tarina!  Vain lukemalla kirjan itse, pääsee kulkemaan hetken Lauhan rinnalla ja ymmärtää, miten tärkeitä ovat kaikki maailman Hetat.

Minä ja Muro voitti vuoden 2009 Finlandia Junior -palkinnon. Hyvä!  Kirjan takakannessa on ikäsuositus yli 7-vuotiaille. Kirja sopii erinomaisesti myös yläasteikäisille ja lukiolaisille sekä tietysti kaikille aikuisille.



Minä ja Muro -kirjan aihepiiriä lähellä olevia kirjoja:

Burnett, Salainen puutarha (ks. yllä, yksinäinen, lapsi, Martha vähän kuin kuten Heta)

Almond, Nimeni on Skellig (päähenkilöpojan yksinäisyys tarinan alussa, kun vanhempien huomio on  vauvan sairastamisessa)

Sachar, Takapulpetin poika (yksinäinen, eristäytynyt poika, hänelläkin on lelu uskottuna, oikeastaan peräti parikymmentä leikkieläintä, mutta yksi on tärkein)

Wilson, Kahden kodin välillä (vanhempien erottua päähenkilötyttö jää kahden vaiheille, yksin. Hänelläkin on pehmolelu uskottuna)

Janosch, Jannesta tulee intiaani (Jannekin piirtää, näkymätön intiaani tukee Jannea)

Jansson, Näkymätön lapsi (Aikuisen ironiakin voi tehdä lapsesta näkymättömän)

Johansson, Näkymätön Elina (Elinan isä on kuollut ja Elina suree; opettajan tylyys tekee Elinan joksikin aikaa näkymättömäksi.)

Pearce, Tomin keskiyön puutarha (Tom on hetken yksin ja eristyksissä ja kokee silti ystävyyttä)

Gaiman, Coraline (Coraline on alussa yksin uudessa kodissa, vanhemmilla muuta puuhaa. Coraline selviytyy uhista.)

Adalmiina